Aina kiersi huivinsa kulmaa ja nyrpisteli nenäänsä. Taavi katseli vuoroin vaimoansa, vuoroin sisartaan. Kuinka Miina häntä rakasti, hänen siinä seisoessaan! Hän olisi ollut valmis sulkeutumaan vuoren rotkoon hänen kanssansa. Ja toiselta puolen valtasi hänet halu saada heittäytyä polvilleen hänen eteensä. Yhtäkkiä vilkastuivat Ainan piirteet ja hän rupesi nauramaan.
— Mennään järvelle, sanoi hän houkutellen. — Emme huoli mukaamme muita kuin Kallen. Me otamme veneen, te ruuhenne.
Omituisesti koski Ainan puhe Miinaan. Hän ei voinut kärsiä tuota tyttöä. Vaivoin hilliten kiukkuaan hän seurasi Taavia rantaan. Aina oli juossut noutamaan Kallea. Kun he tulivat, istui Miina jo tuhdolla ruuhessa. Kalle nyhti rannalta nurmea, jonka hän kiersi tukoksi ja sillä tukittuaan tapin reiän hän työnsi veneen vesille. Aina seisoi perässä, kasvoilla veitikkamainen hymy.
— Tulisitko hiukan tänne, Taavi, huusi hän äkkiä.
Samalla hän kuiskasi jotakin Kallen korvaan. Miina näki vain, että Taavi meni Ainan veneeseen ja Kalle voimakkaalla liikkeellä irroittaen ruuhen rannasta, astui itse hänen mukaansa, Taavin sijaan. Hän huudahti ja kätki kasvot käsiinsä. Hän tarttui hetkeksi ruuhen laitaan ikäänkuin heittäytyäkseen järveen. Sanomaton ahdistus valtasi hänet, sydän seisahtui, tuntui siltä kuin hän olisi kadottanut Taavin ikiajoiksi. Hänen edessään näkyi loppumaton, harmaa tulevaisuus, jota hänen täytyi viettää yksin, itkien ja huokaillen. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, olivat veneet vierekkäin, laita laidassa ja Taavi kumartui hymyillen hänen puoleensa. Taavi eli vielä, Miina ei vielä ollut tuomittu loppumattomaan yksinäisyyteen! Miinan poskilta katosi kalpeus ja piirteet tyyntyivät. Hän oli herännyt kuin pahasta unesta. Hymy palasi hänen huulilleen ja silmiin tuli se onni, joka niissä usein oli, kun he olivat kahdenkesken Taavin kanssa. Samassa hän sattui katsahtamaan Ainaan.
Tuota tyttöä ei hän voinut kärsiä! Hän olisi tahtonut häntä lyödä. Veneet erosivat taas kukin haaralleen. Miina ja Kalle poimivat kukkia järvestä ja laskivat leikkiä. Miinasta oli vähitellen haihtunut mielikarvaus ja hän oli yhtynyt Kallen nauruun.
Metsä näytti tummalta keltaisten viljavainioiden rinnalla, joilta kuhilaat kuumottivat. Kaurahalmeet olivat vielä viheriät, kaislikossa ui sorsa poikineen, Hannulan rannalla käveli pitkä mies. Aina lauleli hiljaa, Taavi souti ääneti venettä, Miina ja Kalle heittelivät toisiaan lummekukilla ja Kalle selitti kälylleen että "näin sitä sotaakin käydään".
Kun he tulivat maihin, oli Taavi jo ottamassa heitä vastaan.
— Meillä oli niin lystiä, sanoi Kalle.
— Mutta meille tuli ikävä, vastasi Taavi.