— No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa.
Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia.
— Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi.
— Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi…
— Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän saakka oli ollut äänettömänä katsojana.
Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne taskuunsa.
— Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui
Kalle. — Ettei se jo lähetä sinulle hattua?
— Minä lyön sinua! uhkasi Aina.
— Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut katkera tai kade.
Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi. Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa". Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi kallistaa pää syliinsä.