Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään.
Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä.
Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois. Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää.
Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa.
— Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. — Minä kovasti kaipasin, kun luovuin äidistäni.
— Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina.
— Mutta isästäsi?
— Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä.
— Entä näitä tuttuja paikkoja?
— Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita tunne.