Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla hän karkoitti sen luotaan.
Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi, vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli valmistettu suuret häät.
Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi.
Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä, piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon.
Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut, että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli.
— Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti.
— Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät.
— Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä, pettymistä ilmaisevalla tavalla.
— En.
Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän: