Äiti oli jo menemäisillään hakemaan, kun Miina sai heille vakuutetuksi, ettei hän ollut sairas.
— Ethän sinä koskaan ole ollut noin hullu, säikähdytät vanhempasi ihan pilalle. Pitääkö tuosta niin suuttua, että kiukuissaan itkee! Haapaniemen poika saattaa olla yhtä hyvä kuin moni muukin, vaikka sillä on juoppoja veljiä ja isä on juutalainen ja sisar keikkuu yökaudet keinulla. Ei samanlaisia saman äidin lapset! No, ja saahan ne rahat poislähetetyiksi.
Miinan katse oli kirkastunut. Hän pyyhki kyyneleet silmistään.
— Voi äiti, te puolustitte häntä, sanoi hän hiljaa.
Isä oli jo sängyssä ja veti peitettä ylleen. Kääntyessään seinään päin, hän toivotti hyvää yötä ja lupasi huomenna viedä rahat pois.
Miina meni tupaan ja löysi vuoteelleen nurkassa. Ikkunasta näkyi musta reuna metsän laidassa taivaan rannalla.
Sinä yönä hän ei saanut paljon unta.
Aamulla heti suurukselta varustautui isäntä lähtemään. Se oli sovittu asia, siinä ei ollut selittämistä, siksi he eivät siitä puhuneet sen enempää. Miina näki isänsä mittaavan jyviä myllyyn, joka oli Haapaniemen tien varrella, ja hänen sydämensä sykki ahdistuksesta, mutta hän ei saanut hänelle sanotuksi, mitä tahtoi. Kymmenettä kertaa hän astui hänen luoksensa, silloin kun hän jo veti päällystakkia ylleen ja laski lompakon povitaskuunsa. Ja silloin puhui Miina niin tukahdutetusti, ettei isä häntä ensin ymmärtänyt.
— No mitä nyt? kysyi hän.
— Ei isä lähde.