Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista, ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki, vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan. Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja. Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana.
Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle. Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle. Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi hänen syliinsä.
— Aina! huudahti Miina. — Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä.
Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti, että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle, jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin ennenkin.
Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen. Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi, ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti vanhentuneen monta vuotta.
— Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina.
Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi. Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja pyöritteli sisartaan.
— Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi hän. — Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt luonasi, jos isä vain olisi päästänyt.
— Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan, puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä. Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt.
— Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin herrasväet!