Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten hänen korvaansa:
— Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi.
X
Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen, lehtien vielä ollessa puissa.
Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä noutamaan Haapaniemeen.
Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut? Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta? Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa huojennukseksi hänkin.
Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin ja joi.
Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä, laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.
Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan, että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki, kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla varhain lähtevät yhdessä.
Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea. Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa, olikin poissa.