— Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle.
Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille. Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan. Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.
Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi
Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle,
Maijastiina toi heille sinne kahvia.
— Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana.
Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi.
— Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä.
— Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää!
— Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä.
— Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia.
Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen, oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä.