— Mahtaa olla, vastasi Aarne ja hänen äänensä kuului kovalta hiljaisuudessa.
— Ettekö istu, kehoitti rovasti hetken perästä.
— Kiitoksia.
Aarne jäi seisomaan. Vihdoin tuli vanha rouva ja vei hänet usean huoneen läpi. Viimeisellä ovella astui sairaanhoitajatar vastaan. Hän antoi kumartaen tilaa ja ovi sulkeutui nuorukaisen takana.
Hän näki korkeaselkäisen vuoteen ja kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät sen ympärille. Maailmasta katosi muu. Hän näki valkoisen käden liikahtavan ja seurasi viittausta. Käsi ojentui häntä kohti. Hän ei voinut lyödä sitä. Se oli kylmä ja kankea. Siinä tuntui suuri sormus. Käsi viittasi häntä istumaan tuoliin, joka näytti häntä odottavan. Hän vaipui siihen eikä hetkeen kuullut muuta kuin sydämensä lyönnit. Hän tapaili äskeisiä päätöksiään ja kutsui mieleensä katkeria muistojaan, mutta sai ne laimeasti tottelemaan. Tottuessaan himmeään valaistukseen hän näki selvästi kasvot vuoteella. Ne olivat kuin kuolleella. Silmätkin kiinni. Siinä olivat ihmisen kasvot paljaiksi riisuttuina, kuten ihmisen sielu on kuoleman hetkellä. Piirteet olivat suuret ja vakavat. Äkkiä niihin tuli elämää: silmät avautuivat ja katsoivat nuorukaiseen.
— Minä olen pyytänyt teidät tänne, aloitti kuoleva äänellä, jolla sotapäällikkö lausuu jäähyväissanoja rykmentilleen, — tarjotakseni teille nimeni ja omaisuuteni.
Hän vaikeni ja katsoi nuorukaiseen. Äänettömyys oli pitkä. Pojan kasvoilla vaihtelivat kalpeus ja puna. Äkkiä hän ymmärsi, mistä oli kysymys, ja sai takaisin vanhan vihansa.
— Ei koskaan, kuiskasi hän käheästi ja löi litteän kätensä vuoteen laitaan. — Tarjous tulee myöhään. Kiitoksia paljon.
Hän nousi ja heilautti päätään valmiina lähtemään huoneesta. Kasvot vuoteessa olivat liikkumattomat. Kellertävä nahka kulki luita myöten eikä päästänyt näkyviin pienintäkään punerrusta. Silmät katsoivat terävinä ja teräksenharmaina. Ne eivät päästäneet häntä menemään.
— Ottakaa varjostin pois, sanoi sairas äskeisellä äänellään.