— Mitä varten? leimahti nuorukainen. — Ikäänkuin me kaksi emme tuntisi toisiamme pimeässäkin. Jos paroni tuntee omat kasvonsa, niin paroni tuntee minunkin kasvoni. Vai tahtooko paroni ehkä vielä kerran nähdä nuoruutensa. Sopiihan se näin viimeisellä hetkellä.
Hän riisti varjostimen lampusta ja vei hehkuvat kasvonsa silmä silmää vasten valkeiden kasvojen eteen. Isä ja poika tuijottivat toisiinsa niinkuin kaksi petolintua, jotka valmistautuvat tappelemaan.
— Minä olen teitä vihannut, kähisi Aarne nyrkit valkoisina, — siitä asti kun opin ajattelemaan. Te olette ollut minun elämäni häpeä ja kärsimys. Mitä minä teen teidän nimellänne! Olen jo itse luonut itselleni nimen ja se tulee kerran olemaan tuhat kertaa suurempi kuin teidän nimenne. Minä kiitän teitä siitä, että viime hetkellä annatte minulle tilaisuuden sanoa tämän…
Hän vaikeni. Sairas oli nostanut kätensä ja silitti hänen hiuksiaan. Nuorukainen ei liikahtanut. Kosketus kylmästä kädestä pidätti häntä ja hiveli oudosti luita ja ytimiä myöten.
— Lapsi, lapsi, sanoi sairas ja siveli korkeaa otsaa.
Silloin suistui nuorukainen polvilleen, peitti käden huulillaan ja purskahti kuumaan itkuun. Hän paineli poskiaan pitkin sairaan käsivartta, hän voihki ja nauroi.
— Isä, isä.
Hän oli polvillaan maassa.
— Isä, isä, höpisi hän itsekseen milloin itkien, milloin nauraen sentähden, että sana oli kaunis, ja sentähden, että hän juuri oli oppinut lausumaan sen. — Ymmärrättekö, puhkesi hän äkkiä kuiskaamaan, — että minä olen teitä vihannut siksi, etten saanut rakastaa. Te olitte minulle suurin maan päällä jo silloin, kun minä olin lapsi ja tahdoin lyödä teitä. Isä, isä! Nyt te ette saa kuolla.
— Hyvästi, lapsi, keskeytti hänet vanhus, veti suuren kantasormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.