Anna minulle anteeksi että olen sellainen kuin olen. Anna anteeksi että lähetän sinulle tällaisia ajatusten säpäleitä. Kaikki on minussa säpäleinä. Jumala voi sinua lohduttaa ja Hän lohduttaa minuakin. Kuinka onnellista, että Hän on omanamme. Kiitos kaikesta mitä minulle annoit. Toivotan sinulle sydämestäni hyvää. Älä koeta vaikuttaa päätökseni horjuttamiseen. Se on turhaa. Jumalan haltuun.
Anna-Liisa.»
Sigurd karkasi kirje kädessä äitinsä eteen ja hänen silmänsä verestivät.
— Nyt te voitte olla tyytyväinen. Nyt te olette saanut ajetuksi tahtonne läpi. Hän ei voi tulla omakseni, sillä hän ei tahdo riistää minua teiltä. Oletteko nyt tyytyväinen?
Äiti tuijotti häneen pitkään eikä vastannut mitään.
— Ettepäs nyt sairastu, huusi poika, — ettepäs nyt kaadu lattialle. Olette tyyni ja iloinen. Sillä juuri tätä te olette tahtonut. Mutta tietäkää, että minä en rupea olemaan saman katon alla kanssanne. Te kadotatte minut kumminkin. Minä vihaan teitä. Ei ole ketään ihmistä maan päällä jota minä niin vihaisin.
Äiti laski tyynnyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta poika säpsähti hänen kosketuksestaan.
— Älä raivoa. Puhutaan tyynesti. Kaikki käy vielä hyvin.
— Ei, hän ei taivu. Kaikki on hukassa. Minun elämäni on ollutta ja mennyttä, jollen minä häntä saa. Ja minä tunnen hänet. Hän ei peruuta päätöstään. Ja tämä on teidän syynne. Te olette tuhonnut minun elämäni onnen. Minä vihaan teitä, tietäkää se.
Lääkäri noudettiin ja Sigurd sai hoitoa, mutta hänen sairautensa ei ollutkaan lääkitty yhtä helposti kuin äidin sairaus. Siitä tuntui kehittyvän pitkä, vakava hermotauti.