Äiti tuhlaili hellyyttä ja kuunteli nurkumatta ja vastaansanomatta kovia sanoja, mitä pojalla oli viljalti hänen varalleen.
— No nyt te saatte minut pitää, saattoi hän sanoa. — Iloitkaa nyt.
Tällaisena ei enää kukaan minusta huoli. Te saatte pitää.
— Lapseni, rakas lapseni, puheli äiti, — meille koittaa vielä ilon aika. Sinä saat pienen pappilan ja äiti hoitaa…
Hän ei päässyt lausettaan loppuun. Poika sai raivokohtauksen. Siitä lähtien hän oli pitkän aikaa kuin sekaisin päästään. Äiti ei enää uskaltanut puhua pienestä pappilasta.
Hänen hellyytensä ja voimansa kasvoivat päivä päivältä. Hän raatoi ja hän säästi. Yökaudet hän istui käsitöiden ääressä, jotka olivat hänen ainoa tulolähteensä. Poika kohteli häntä nurjasti, tyytymättömästi ja ilkeästi. Hän kantoi kaiken nurkumatta. Ja tauti paheni päivästä päivään. Eivät tietäneet neuvoa pääkaupungin lääkärit, mahdollisesti olisi voinut saada apua ulkomailta. Mutta ulkomaanmatkoihin ei ollut varoja.
Kun viisi vuotta oli kulunut, liikkui Sigurd Vilenius keinotekoisen lihavana, äreänä miehenä hämärissä kotikaupunkinsa kaduilla. Häntä ei saatu liikkeelle päivisin, hän pelkäsi ihmisiä ja asteli katuun katsoen. Äiti näytti haamulta, mutta miltei läpikuultava ruumis oli täynnä sitkeyttä ja tarmoa. Hän, joka ennen oli pelännyt velkaa, teki nyt velkaa joka päivä ja ajatteli aikaa, jolloin ei kukaan enää antaisi hänelle velaksi.
Kymmenen vuoden kuluttua hän oli vaivaistalon tutisevia asukkaita. Ajoittain täytyi hänet sijoittaa mielenvikaisten puolelle. Hyvinä hetkinään hän puhui pojastaan, joka oli ylioppilas ja josta olisi voinut tulla vaikkapa piispa, jos Jumala olisi antanut terveyttä.
Joskus, harvoin, kävi poika häntä katsomassa. Hän toi silloin puolen kiloa kahvia ja kilon sokeria ja eukko itki ilosta. Mutta puhumista heillä ei ollut toisilleen.
Poika eli hyvien ihmisten ja parin entisen toverin avusta. Hän oli laiha ja keltainen ja lahjoitetut vanhat vaatteet riippuivat hänen olkapäillään kuin telineillä. Hän hakkasi puita ja ansaitsi lisäpennin toimittamalla yhtä ja toista pientä palvelusta. Koppa käsivarrellaan hän kulki keittiöstä keittiöön ja sai vanhaa ruokaa. Hän tuijotti yhä katuun liikkuessaan ulkona, mutta ei enää pelännyt ihmisiä.