— Sano nyt vain, ei setä tee sinulle pahaa.
— Äiti.
— Etkö sinä tiedä kuka on äitisi?
— Äiti, toisti lapsi avuttomana.
— Tiedäthän sinä kuka äiti on? sanoi isäntä vaivoin hilliten kiihtymystään ja puristi lasta käsivarresta.
Silloin se parkaisi ja yritti livahtaa pakoon. Isäntä ei hellittänyt otettaan. Hän päätti ottaa lapsen syliinsä ja viedä kotiin. Kaipa huomenna saataisiin selville, kuka oli lapsi ja kuka oli äiti.
Mutta hän ei ollut ehtinyt kantaa itkevää tyttöä montakaan askelta, kun ladon takaa astui esiin aikuinen ihminen. Varmaan syyllinen äiti! Isäntä läksi juoksujalan häntä kohti peläten että hän pääsisi pakoon. Mutta pelko oli kokonaan turha: nainen astui suoraan luo ja pysähtyi odottamaan keskelle mustaa kuloa. Hänen käsivarrellaan oli punainen huivi. Hän naurahti.
Isäntä päästi lapsen maahan ja se lähestyi pelokkaana äitiään.
— Onko jokin paikka kipeä? sanoi äiti sointuvalla äänellä, jonka isäntä joskus oli kuullut. — Juokse istumaan tuonne ladon portaille. Ei äiti enää koskaan käske sytyttämään. Älä itke. Äiti tulee pian, niin mennään kotiin.
Isäntä oli kaiken aikaa varuillaan, valmiina hyökkäämään käsipuoleen, jos nainen yrittäisi paeta. Mutta päästyään eroon lapsesta kohotti nainen isäntään päin kasvot, joiden punaisten huulten välistä hampaat loistivat.