— Minä olen esiintynyt statistina. Jotakinhan ihmisen pitää tehdä ja minua on aina vetänyt näyttämölle.
— Ai, minä muistan! Viime syksynä. Te lausuittekin jonkin sanan. Mutta teillä oli tukka toisin.
— Kas että muistatte.
— Kahtena kiehkurana korvilla.
— Kas että muistatte.
Tyyni oli ylen onnellinen siitä että Hardén jo silloin oli hänet huomannut. Hän ei hetkeen puhunut mitään, hymähteli vain.
Äkkiä pysäytti kuljettaja auton ja huomautti että tunti oli kulunut.
— Entä sitten, sanoi Hardén lyhyesti. — Ajakaa.
Kuljettaja mutisi jotakin siitä, etteivät herrat aina mielellään maksa, ja Tyyni ja Hardén mainitsivat jotakin typeristä kuljettajista. Pieni keskeytys mielialojen juoksussa kuitenkin teki, että kummankin ajatus sai vähemmän välittömän luonteen. Hardén päätteli itsekseen, että kaikkihan käy kuin nuottien mukaan: tuota pikaa hän on vapaa ja irti. Tämä päivä vain tätä menoa, niin hänet on parannettu. Suhdetta ei tarvitse kestää eikä se saakaan mennä pitkälle. Kuinka pitkälle? Sen osoittakoon päivä ja yö. Tyttö hänen rinnallaan ajatteli: kuka olisi uskonut että minä istuisin autossa maaherranpojan rinnalla. Keskellä päivää, kahden — ja vapunpäivänä! Ei suinkaan tätä kestä kauan, mutta pidetään hauskaa niin kauan kuin voidaan.
Hardén oli luvannut syödä päivällistä sisarensa ja tulevan lankonsa kanssa, jotka maalta olivat saapuneet viettämään vapunpäivää Helsinkiin. Se ei ollut hauskaa, hän ei ollut ensinkään »perhetuulella», mutta siitä kerta kaikkiaan ei voinut päästä. Illalla sensijaan…