— Miltä oraat näyttävät? kysyi Lennart.
— Eivätkö ne liene hyvät, vastasi isännöitsijä. — Maanviljelys nyt kerta kaikkiaan ei ole minun vahvoja puoliani. Tehdas on minulle, kuten tiedät, kaikki kaikessa. Minun tarkoitukseni on saada se eurooppalaiseksi liikkeeksi ja sitä on siinäkin.
— Mitä vanha Bergman sanoo?
— Lupaa kannella sinulle yhtä toista, kun tulet kotiin! huudahti Ruth hiukan hermostuneesti. — Hän sanoo itse lähtevänsä vastaan asemalle, että oikein saa keventää sydäntään.
Lennartin täytyi hymähtää ajatellessa vanhaa Bergmania. Epäilemättä niin suuri kartano kuin Katajisto tarvitsi nuoremman hoitajan ja Bergmanin täytyi pian saada se tietää. Mutta tulokkaalla, langolla, ei ollut oikeutta loukata miestä, joka oli kolmekymmentä vuotta uskollisesti palvellut taloa. Lennart ei pitänyt langosta eikä käsittänyt sisartaan. Syksyllä oli isännöitsijä tullut tehtaalle, jouluna jo oltiin kihloissa ja juhannuksena piti vietettämän häät. Ruth tunsi mielialan kiristyvän ja riensi kertomaan lisää uutisia. Lennartin koirat voivat hyvin. Bella oli jokin aika sitten saanut myrkkyä, ties miten, ja pelättiin jo sen kuolevan, mutta se virkosi.
Lennartia oli mahdoton saada sulamaan. Isännöitsijä sensijaan lämpeni joka ruokalajilta ja viinilasilta. Hän ei enää välittänyt yleisöstä, vaan kiersi käsivarren morsiamensa ympäri. Ruth punastui ja koetti loitota, mutta sitä lähemmäksi sulhanen tuli.
— Joko sinua saa onnitella? sanoi hän lasi kädessä Lennartille. — Onko se nyt se Astrid vai se Hjördis vai se Anne-Marie? Kaikki niin koreita tyttöjä että tekisi mieli naida heidät kaikki.
Ruth painoi katseensa alas.
Lennartista tuntui yhtäkkiä siltä kuin koti, äiti, vanha Bergman, kaikki, mikä muodosti hänen elämänsä pohjan, olisi paennut kauemmaksi sentähden, että lanko asui tehtaalla, puolen kilometrin päässä Katajistosta. Hän katsoi kelloa, syytti päänsärkyä, sopi sisarensa kanssa, milloin he huomenna tapaisivat, ja läksi.
Jos joku olisi sinä päivänä malttanut viipyä Esplanadilla puiden luona, olisi voinut nähdä lehtisilmujen aukeavan. Mustille oksille oli päivän kuluessa ikäänkuin heitettynä tullut keltainen harso. Ruusunpunainen auringonhohde värisi rakennusten seinillä, kiilteli ikkunoissa ja helotti ihmisten puvuilla. Uusi osa Helsingin asukkaita oli nyt joutunut liikkeelle: köyhempi kansa, joka illansuussa oli päässyt irti työstä. Hardén ei nähnyt auringon hohdetta eikä puhkeavia lehtisilmuja, hän ei tuntenut itävien kasvien tuoksua eikä auerta, joka nousi maasta. Hän tervehti kuin unessa, kun näki tuttujen kasvojen kulkevan ohi, tuli asuntoonsa ja heittäytyi suinpäin pitkäkseen.