Hänellä oli teatteripiletti, mutta hän heräsi niin myöhään, että näytäntö oli aikoja sitten alkanut. Vähät siitä. Päänkipu oli poissa. Hänestä tuntui aivan selvältä, että hän menisi tapaamaan neiti Lainetta. Ajatus ei huumannut häntä kuten aamulla, se hallitsi paremmin kohtalona, josta ei mihinkään päässyt. Sydän löi tasaisesti ja voimakkaasti. Hän järjesti hiukan huoneessaan ja pani äitinsä kuvan kirjoituspöydältä laatikkoon.
Kun hän teatterin eteisessä pysähtyeli vastaamaan tuttavien puhutteluun, takoivat hänen ohimonsa kuin voitonilossa. Ja kun hän näki Tyyni Laineen rientävän vastaansa jo tyhjentyvän käytävän päästä, palasi aamuinen mieliala takaisin, ainoastaan rohkeampana ja vaativampana.
He astuivat läpi hämärtyvien katujen, joilla kaikui puolihumalainen laulu. He saivat hyvän pöydän ravintolasalin kulmassa. Tyynillä oli yllä vaalea silkkipusero, hihat tuskin kyynärpäihin, povella läpinäkyvää pitsikoristetta. Hänen kulmakarvoihinsa oli jäänyt maalia. He tutkivat ruokalistaa päät yhdessä. Hardén tilasi kalan kanssa valkoista viiniä ja paistin jälkeen samppanjaa.
Teatteri oli ollut täpötäynnä ja molemmin puolin parrasta oikea vapputunnelma.
— Ottaakapa hattu päästänne, sanoi Hardén äkkiä.
Tyyni katsahti hänen kuumiin kasvoihinsa ja kävi molemmin käsin kiinni hattuunsa.
— Mielelläni, sanoi hän. Samassa hän tuli kuitenkin kaihtavaksi ikäänkuin olisi ollut liian häikäisevässä auringonpaisteessa. — Ai ei, minä en voi, en ehtinyt näytännön jälkeen kunnollisesti…
— Mutta minä tahdon nähdä teidän hiuksenne. Vielä tänään.
Tyynillä oli kauniit hiukset ja hän tiesi sen.
— Mutta missä minä nyt voin ne teille näyttää? nauroi hän hämillään.