— Minun luonani.
— Mutta nythän on jo niin myöhäistä.
— Syödään nopeasti ja mennään.
He istuivat kasvot hehkuen ja katsoivat alas. Vain Hardénin kohottaessa lasiaan osuivat heidän katseensa yhteen. Hän kutsui tarjoilijan. Tyyni paineli kasvojaan vastaan kukkasia, jotka oli puoleksi näivettyneinä ottanut vyöstään. Soitto värisi ja nyyhki tupakansavun täyttämässä salissa. Tyyni pelkäsi vaatteiden alta näkyvän, miten hänen sydämensä löi. Hän kuuli toisella korvallaan huimaavan luvun, johon illallislasku nousi, ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja laulaa.
— Olemme sitten valmiit, sanoi Hardén.
Auttaessaan takkia Tyynin ylle hän näki syvälle paljaan niskan ja
hiukset, jotka olivat kuin kullankarvaista silkkiä. Ojentaessaan
Tyynille käsilaukkua hän huomasi, että tyttö oli käynyt kalpeaksi.
Hänet valtasi mieletön hellyys.
He lähtivät.
Jostakin avatusta ikkunasta kaikuivat puoliyön kellonlyönnit.
* * * * *
Pikku Tyyni Laineesta ei ollut lainkaan helppo päästä eroon. Hän oli siihen aivan liian suloinen. Hänen ilonsa lahjasta, pienestä yllätyksestä huviretken, kukkavihon tai vaatekappaleen muodossa oli niin helisevä, että saadakseen nähdä hänen ilakoimistaan Lennart keksimistään keksi, mitä tämä voisi tarvita. Se ei ollutkaan vaikeaa: tyttö tarvitsi kaikkea. Ja hän sai kaikkea. Koska Tyynille tuotti uutuudenviehätystä olla punnitsematta jokaista ropoa, oli Lennart määrännyt, ettei hän saanut kysyä, mitä maksaa, pitää vain kysyä, onko kaunista. Tyyni osasi saada värit sointumaan. Ennen pitkää hänen pukunsa oli niin valikoitu ja koko hänen esiintymisensä niin siro, että hän herätti huomiota kulkiessaan. Lennart, jota aluksi oli epäilyttänyt näyttäytyä kaupungilla hänen seurassaan, vähitellen suorastaan ylpeili hänestä.