— Teette kai häämatkan?
— Niin, kartanosta tehtaalle. Puolen kilometrin häämatkan. Se ei tule kalliiksi. Mutta isännöitsijän asuntoa korjataan paraikaa perinpohjaisesti.
Langokset vaikenivat hetkisen ja isännöitsijä kehui Lennartin sikareja.
Sitten hän katsahti kirjoituspöydällä olevaan kuvaan ja aloitti:
— No tuossahan eukko istuu. Joku tiesi siellä Katajistossa kertoa ettet enää pidä äitisi kuvaa pöydälläsi, vaan että huoneessasi vallitsee aivan toisenlainen naikkonen. Kyllä siellä on kerrottu hauskaa! Lienevätkö puoletkaan tosia. Muunmuassa kuulut ostaneen auton. No tässä…!
Tyytyväisenä niinkuin katupoika tekee löytönsä salaperäisissä kätköissä oli lanko keksinyt Lennartin pöydältä sormustimen.
— Oletko ruvennut neulomaan? jatkoi hän silmää vilkuttaen.
Viha pani punaiset täplät hyppimään Lennartin silmissä ja hän keskeytti kalpeana:
— Hän on morsiameni! Minäkin menen naimisiin. En vietä mitään häitä, mutta ulkomaanmatkan teen ja niin muodoin on vekseli kyllä tarpeellinen, jollei kotoa riitä rahoja.
Lennart nautti: kerrankin oli hän saanut langon ymmälle. »Soo soo, hm hm» — ainoastaan sellaisia ääniä läksi hänen kurkustaan ja hän tuli nöyrän hymyileväksi kuin piesty koira. Hän katseli ihaillen morsiamen kuvaa, jonka Lennart ojensi hänen nähtäväkseen ja viehättyi suutaan maiskauttaen kehumaan ryhtiä kampausta, pukua, hymyä.
— Mutta et ole vielä sanonut hänen nimeään.