— Anna minulle anteeksi, sanoi hän kyynelittä. — Jokaisen täytyy käydä läpi kohtalonsa eikä toinen ihminen pysty ohjaamaan toisen elämää. Tuo morsiamesi äitisi luo. Hänen pitää nukkua yläkerran valkeassa kamarissa niinkuin muut Katajiston morsiamet ovat nukkuneet. Ja teidän häänne pitää vietettämän niinkuin kaikkien muiden.
Sekä äidin että pojan silmissä oli kyyneliä.
Elokuun kuutamolla toi Lennart morsiamensa tuttuja peninkulmia, tuttuja myötä- ja vastamaita asemalta Katajistoon. Oli niin valoisaa ettei vaununlyhtyjä tarvinnut sytyttää. Ainoastaan metsässä oli salaperäistä ja pelottavaa. Tyyni teeskenteli iloista ja koetti päästä vanhan Bergmanin suosioon. Mutta ukko pysyi sotilaallisen kohteliaana ja yksisanaisena. Lennart näki että hänen rakkaustarinansa oli Katajiston palvelusväenkin tiedossa.
Vakavana hän istui kääriytyneenä peitteeseen, jonka äiti, kuten ennen muinoin, oli pannut mukaan matkalle. Hän pysyi kylmänä morsiamensa ilolle. Olihan varsin luonnollista, että köyhä tyttö puhkesi ihastuneena huudahtelemaan: »Onko se totta että kaikki tämä on sinun ja siis myöskin minun?» Mutta Lennartia hävetti Bergmanin takia. Hän koetti välillä tehdä jonkin kysymyksen, mutta siihen tuli vain täsmällinen vastaus eikä sukeutunut entistä luottavaa keskustelua. Valituksista, joita Bergman oli uhannut tehdä, ei tullut mitään. Kun ei ilakoiva riemu mistäänpäin löytänyt vastakaikua, vaikeni Tyynikin.
Sumu oli raskaina vöinä asettunut notkoihin. Asumukset tien varrella olivat pimeät. Ikivanhan puukujan päästä loistivat korkeista ikkunoista Katajiston valot. Koirat rupesivat haukkumaan…
* * * * *
Lennart ja Tyyni vihittiin hedelmissään punoittavien omenapuiden alla ja päivällisten aikana sytytettiin puisto täyteen soihtuja.
Mutta kun vieraat ja morsiuspari olivat lähteneet, sairastui Katajiston everstinna ja häälyi elämän ja kuoleman välillä. Elämään hän kuitenkin jäi.
Nuori pari oli ulkomailla.
Tuli kotiin.