Vuodet kuluivat.
Lennart Hardénilla oli asianajotoimisto suuressa maaseutukaupungissa. Hänen nimensä kulki kultaisin kirjaimin pitkin kivimuurin koko julkipuolta ja maan huomatuimmat sanomalehdet toistivat sitä ilmoituksissaan päivästä päivään. Hardénin asianajotoimistolta ei loppunut työ enempää kuin maailmasta loppui riita. Mutta sen kautta eivät kulkeneet suuret voitot, joiden kehitystä jännityksellä seurattiin kautta maan. Hardénin asianajotoimisto oli siinä huudossa että se ajoi likaisia asioita. Kukaan ei tiennyt tätä paremmin kuin Hardén itse.
Oli aika, jolloin hän työnsi luotaan jutut, jollaisia hän nyt otti vastaan.
Hänen täytyi ansaita, sillä hänen elämänsä oli kallista.
Tyyni-rouva vietti kerran kevään Pariisissa oppiakseen kieltä ja seurusteli silloin suomalaisten taiteilijoiden kanssa. Hänessä huomattiin taipumuksia, jotka häneltä itseltäänkin olivat olleet salassa. Näyttämö oli kadottanut hänessä merkillisen tähden — hän ei enää voinut mennä teatteriin, koska oli viime aikoina tullut hyvin lihavaksi. Hän vietti vuoden Helsingin musiikkiopistossa harjoittaen lauluopintoja ja rupesi vihdoin muovailemaan savea. Hänen nuoret ystävänsä vakuuttivat, että kuvanveisto lopultakin oli hänen alansa.
Tämä kaikki tuli kalliiksi. Tyyni-rouva oli kovaosaisten taiteilijain hyväntekijä, ymmärtäjä ja ystävätär. Heidän oli mahdoton elää ilman toisiaan. He seurasivat toisiaan Pariisiin ja he seurasivat toisiaan maaseutukaupunkiin, mihin Tyyni-rouva omien piirustustensa mukaan oli teettänyt »työpajan». Se oli läpi kahden kerroksen ulottuva atelieeri ja siellä oli tilaa heille kaikille. Tyyni-rouva oli kuuluisa kautta maan. Tuomari maksoi.
Hän maksoi sittenkin mielellään, kun sai lähettää rahat muualle, mutta hänen oli vaikea syödä samassa pöydässä vaimonsa ystävien kanssa ja yökaudet kuulla atelieeristä soittoa konttoriin, jossa hän teki myöhään työtä.
Hän oli jonkin aikaa hakenut huvitusta tahollaan hänkin, mutta senjälkeen kun heidän pieni tyttärensä syntyi, ei hän ollut muusta tiennyt kuin työstään ja lapsestaan.
Katajisto oli palstoitettu, päätila kuului yhä tehtaaseen, jonka Ruthin mies oli tehnyt eurooppalaisesti tunnetuksi, everstinna asui vanhassa päärakennuksessa. Hän ei ollut nähnyt miniäänsä sitten häiden ja surulliset olivat olleet äidin ja pojan kohtaamiset. Ne harvenivatkin harvenemistaan. Yhä tuskallisemmaksi kävi laskea yhtämittaa lisääntyviä ryppyjä kummankin kasvoilla.
Kerran jouluna, kun Tyyni-rouva oli Pariisista ilmoittanut, ettei hän päässytkään kotiin, sai tuomari Hardén äitinsä lupautumaan jouluksi heille. Tämä ei ollut milloinkaan nähnyt pientä Eleonoraa.