Eräänä aamuna, kun hän hiessä virui vuoteellaan mustan yön jälkeen, ilmoitettiin hänelle että vieras etsi häntä. Hän pelästyi niin että rupesi vapisemaan ja sukelsi lakanoiden väliin. Kuin vasaraniskut päässään hän kuuli askelet huoneessa ja tunsi samassa käsien laskeutuvan olkapäilleen.
— Minä se olen, puhui tuttu ääni. — Ethän pelkää, rakas Heikki…
Heikin mielessä tapahtui oikullinen muutos ja hän muisti äkkiä, että hänen oli kannettava kaunaa veljelle jostakin pahasta teosta. Mikä teko oli, sitä hän ei muistanut, mutta se oli sellainen ettei sitä sopinut antaa anteeksi. Hänen teki mieli lyödä käsiä, jotka lepäsivät hänen hartioillaan. Ne alkoivat silitellä häntä niinkuin joku oli silittänyt häntä joskus kauan sitten. Käsi oli lämmin, otsa kylmä. Nuorempi veli ei nähnyt vanhemman ilmettä hänen katsoessaan pieluksella lepääviä kasvoja. Hän ei ollut jaksanut vastustaa lämpöä, joka lähestyi häntä. Ainoa mitä hän jaksoi tehdä oli, että hän piti silmiään ummessa. Kyynelet olivat särkyneet ripsien alle. Kun hän vihdoin avasi silmänsä, näki hän veljensä tutut iloiset kasvot.
— Mitä sinä tulit tänne? kysyi hän.
— Kun sinä et kirjoittanut niin moneen aikaan. Miksen minä sitten olisi tullut?
— Se oli tarpeetonta. Ei minua mikään vaivaa.
— Vaikka ei vaivaisikaan. Minun tuli ikävä eikä Tyyra antanut rauhaa.
Vihamielinen ilme tuli nuoremman veljen kasvoille.
— Mitä hän minusta? sanoi hän suuttuneena.
— Hän on kaiken aikaa seurannut vaiheitasi eikä sitä päivää ole kulunut, ettemme olisi puhuneet sinusta.