Hän lähti yhtä kaikki muiden mukana Helsinkiin, mutta sinä päivänä, jolloin vielä oli jäljellä matematiikan ja historian tutkinnot, esitti veli hänet morsiamelleen, ja silloin hän ei tutkinnossa osannut mitään. Hän ei ymmärtänyt mitä häneltä kysyttiin, professorit ihmettelivät hänen arvosanojaan koulusta ja tahtoivat olla lempeitä. Mutta vastaukset olivat niin järjettömiä että nuorukaista oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi jäädä syksyyn.
Veljekset olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei kukaan ystävä ollut mahtunut heidän välilleen, ei salainenkaan ajatus ollut jäänyt heiltä toisilleen uskomatta. He olivat perhekuntansa viimeiset: isä, äiti, siskot — kaikki kuolleet. Ja niin he olivat toistensa näköiset että olisi luullut heitä kaksosiksi. Kolme vuotta kuitenkin oli heidän iässään eroa. Toinen oli tumma, toinen vaalea. Koulussa ja asuntopaikoissa heitä sanottiinkin vain Tummaksi ja Vaaleaksi. Tumma oli vanhempi, Vaalea nuorempi. Tytöt ihailivat heitä loitolta ja seisoivat salaa katsomassa heidän mennessään ohitse.
— Tumma on minun! saattoi joku sanoa silmät kosteina.
— Vaalea on kauniimpi! huudahti toinen. — Hänet minä otan!
Mutta heitä ei kukaan ottanut. He kulkivat koskemattomina ohi tyttöjen ihastuksen eivätkä tietäneet kauneudestaan. He näkivät vain toisensa ja riittivät toisilleen.
Helsingissä Tumma sitten »otettiin» silloin kun Vaalea kirjoitti ylioppilaaksi. Morsian oli punaisissa vaatteissa, kun tuleva lanko näki hänet. Häät vietettiin jo kesällä. Nuorempi veli lähti rohkean toverin kanssa purjehdusmatkalle yli avonaisen meren eikä mennyt häihin. Hän ajatteli että hukkuisi, mutta myrsky ei tahtonut häntä.
Kesän hän vietti lukemalla. Outo painostus ei lähtenyt hänestä. Ylioppilastutkinto syksyllä meni helposti ja luvut toivat sisältöä elämään. Hän pääsi rauhaan, joskaan hän ei ollut sama kuin ennen. Urheilun hän kokonaan oli jättänyt ja kulki hiljaisena ja miettivänä toverien keskellä. Hän haki heidän seuraansa ja viihtyi meluavassa ilossa heidän joukossaan, vaikka ei itse ottanut siihen osaa. Veljensä kirjeisiin hän vastasi viileästi ja virallisesti. Se kohta hänen olemuksestaan, jossa veli oli hallinnut, oli kuoleentunut. Suuri lämmin ystävyys, korkein tunne, johon hän oli mahdollinen, tehtiin tarpeettomaksi: hänessä oli autiota ja tyhjää. Mutta hänellä oli rauha.
Silloin tuli nainen hänen tielleen. Eikä tämä ollut vaatimaton tyttö, joka olisi hiljaisella lämmöllä tullut täyttämään hänen sielunsa autiutta. Hän oli kypsä nainen, joka otti hänet oikullisena ja väkivaltaisena rakastaen, vastoin kaikkea hänen järkeään. Vaalea leimahti outoon elämään tästä rakkaudesta. Rakastumisensa päivän illalla hän oli toinen kuin oli ollut aamulla. Ja yö, jonka hän käveli vuorilla kaupungin ulkopuolella, teki lapsesta miehen, kuten se esikeväästä teki kesän. Heidän suudelmansa oli niinkuin auringon kosketus hedelmällisen maan kanssa. Mutta heidän rakkautensa paloi nopeasti loppuun. Kun he erosivat, oli heissä molemmissa mennyt jotakin rikki.
Miehen oli vielä vaikeampi kuin naisen. Hän ei tajunnut mitä oli tapahtunut, hän ainoastaan kärsi ikäänkuin hänen ruumistaan olisi pistelty. Kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen uskonsa ihmisiin mennyt. Naista hän kammoi kuin hävittävää kuloa. Hänen työnilonsa oli poissa ja terveys meni nopeasti. Hän ei jaksanut seurata luennoilla ja hän pelkäsi ihmisiä. Hänen ajatuksensa joutuivat hermosairaan vaarallisten polkujen päähän ja lähtivät kiertämään. Tuli unettomuus ja epätoivo.
Itsesäilytysvaisto pani hänet nyt alkeelliseen työhön. Hän koetti syödä, nukkua, hengittää ulkoilmaa ja urheillakin. Kaikki hänen tietoinen toimintansa keskittyi tähän. Muu oli kärsimystä mielipuolisuuden partaalla.