Sairas tuijotti epäluuloisesti puhujaan. Tähän oli tarttunut jotakin Tyyra-rouvan helisevästä ilosta ja se teki veljeen poistyöntävän vaikutuksen. Kun tumma veli ymmärsi, ettei mikään puhe auttanut, huomautti hän reippaasti, että hän tavallisesti tähän aikaan oli jo koulussa ja että hänen oli nälkä.
— Nouse nyt ylös! sanoi hän samalla äänellä, jolla ennen lapsena oli lausunut samat sanat heidän maatessaan samassa vuoteessa ja kiusoitellessaan toisiaan pyhäaamuisin, kun oli loiottu pitkään.
Hän nipisti häntä vielä lisäksi varpaasta, joka kohosi peitteen alta, sulki sitten ikkunan ja asettui pöydän ääreen. Nuorempi veli ei yrittänytkään nousta. Muistojen kieli oli alkanut väristä ja mielenliikutus puistatti häntä. Veljenkin ajatuksissa liikkuivat muistot, hän siirtyi hiljaa takaisin vuoteen laidalle ja laski kätensä nytkiville hartioille. Sairaan kosteat kädet kiertyivät veljen kaulaan ja vetivät hänet rintaa vastaan. Niin he olivat kauan.
— Tiedätkö, alkoi tumma veli vihdoin puhella hänen korvansa juuressa, — mitä varten minä olen tullut? Noutamaan sinua kotiini. Onhan luonnotonta, että me veljekset olemme tällä tavalla erossa. Sinun ei ensinkään tarvitse pelätä tulla. Emme enää elä niin ahtaasti…
— Miksette jääneet siihen ahtaaseen asuntoon, jossa olitte onnelliset! kuiskasi sairas kuumasti.
Veli nauroi.
— No katso, se tuli sittenkin ahtaaksi. Ihminen on kerta kaikkiaan tehty yhteiskuntaa varten ja haluaa jakaa onneaan myöskin muille. Täytyyhän minun joskus kutsua kotiin oppilaitani ja virkatovereitani. Minä olen nyt lehtori, näetkö. Ja huomattava on lisäksi, etteivät vuokrat siellä meillä ole sellaiset kuin Helsingissä.
Äskeinen mielen laukeaminen näytti ihmeellisesti vaikuttaneen sairaaseen. Hän oli koko päivän valoisa ja toivorikas. Yön hän nukkui ja vakuutti aamulla, ettei häntä enää vaivannut mikään. Vanhempi veli sai panna liikkeelle koko vaikutusvaltansa ennenkuin he yhdessä olivat matkalla.
Omituisesti tämä yhdessä matkustaminen toi mieleen entiset ajat. Menneisyys ja nykyisyys liittyivät toisiinsa, sydämet aukenivat ja pitkän rautatiematkan aikana veljekset ehtivät esittää toisilleen pääpiirteet elämästään niinä vuosina, jotka olivat viettäneet erossa. Vanhemmalla, joka oli ollut onnellinen, oli verraten vähän kertomista; nuoremmalla sitä vastoin paljon.
Mitä lähemmäksi matkan päätä tultiin, sitä levottomammaksi kävi Heikki. Häntä pelotti. Kun he asemalta ajoivat kotiin, täytyi veljen tukea häntä, sillä häntä pyörrytti kuin merikipeää.