— Se on kummallista, sanoi Heikki ja katsoi eteensä huoneeseen ja hänen kasvoillaan kulki omituinen valojen ja varjojen vaihtelu.
Tyyra ei ollut milloinkaan huomannut, että hän oli näin kaunis ja voimakas.
— Kerro, kuiskasi hän.
— Täällä, kadulla tuli äsken vastaani — entinen morsiameni. Minussa ei liikkunut mikään. Hän oli kuin vieras ihminen.
Molemmat vaikenivat. Heikki tuijotti eteensä ja hänen vakavuutensa vaihtui hymyyn. Äkkiä hän katsahti Tyyraan:
— Tiedätkö ketä minun on kiitettävä tästä kaikesta?
— Ketä? sanoi Tyyra niin hiljaa että kuiske tuskin kuului.
Hänen pitkät tummat ripsensä lepäsivät poskilla, vaaleissa hiuksissa nauroi punainen nauharuusu ja ohimot takoivat niin että suonen nousenta ja laskenta näkyi. Heikki ei lausunut sanaa, joka jo oli hänen huulillaan, hän kiersi käsivarret Tyyran ympärille ja suuteli häntä huulille, kaulalle, niskaan. Tyyra upposi hänen voimakkaaseen syliinsä ja kävi avuttomaksi. Heikki suuteli häntä niin että hän oli tukehtua.
Äkkiä Tyyra parkaisi ikäänkuin häntä olisi pistetty ja he heräsivät molemmat.
He viipyivät paikoillaan kuten äsken olivat ystävinä istuneet, mutta heidän välillään oli ammottava kuilu. Tyyra nousi, piteli otsaansa ja lähti horjuen menemään. Heikki astui ikkunaan ja kaikki hänen ajatuksensa sanoivat hänelle kylmästi: sinä olet konna. Hän otti jonkin paperiliuskan pöydältä, rutisti sen kädessään ja päästi lattialle.