— Kaikki on mennyttä! sanoi hän taasen kylmästi ja katsoi eteensä mitään näkemättä.
Hänen sydämessään kyenteli alkava kipu.
— Nyt minä olen lopullisesti rikki! ajatteli hän ja naurahti, ettei purskahtaisi itkuun.
Sitten hän paiskautui suulleen vuoteelle. Hän ei ollut milloinkaan ollut sellaisessa poltteessa ja häpeässä.
Äkkiä viilsi järjen terä läpi aivojen. Hän nousi ja rupesi kokoamaan tavaroitaan. Hän mätti kaikki huiskin haiskin ja tuota pikaa olivat laukut valmiina. Hän katsoi kelloaan: puolen tunnin kuluttua palaisi veli koulusta. Kokonainen puoli tuntia! Hän istuutui tavaroidensa ääreen kuten ihminen istuutuu uppoavan laivan kannelle ja tunsi kaikkien hermoväreiden, jotka sairauden aikana olivat vaivanneet häntä, kulkevan läpi päänsä. Yhdessä tuokiossa tulivat sairauden eri vaiheiden tuntomerkit. Otsa oli kylmä ja ruumis hiessä. Hän katsoi katsomistaan kelloa ja lähti vihdoin kadulle. Hän alkoi astella edestakaisin talon lähellä.
Mutta makuuhuoneessa virui Tyyra polvillaan vuoteensa ääressä ja höpisi suonenvedontapaisissa kouristuksissa:
— Jumala, minä olen sinut hylännyt — minä omistin sinut kerran. Katso armiaasti minun puoleeni kuten sinä katsoit syntisen vaimon puoleen pöydän tykönä fariseuksen huoneessa. Minä olen syntinen vaimo. Tulithan sinä pelastamaan syntisiä. Et sinä voi minua — minä olen liian syntinen… Minä hylkäsin sinut ja nyt olet sinä hylännyt minut. Kadotettu, tuomittu…
Kun tumma veli lähestyi kotiaan, huomasi hän jo kaukaa, että Heikki rauhattomana asteli edestakaisin. Hän hymyili tälle, mutta huomasi pian että jotakin erikoista on tapahtunut. Vihdoin hän juoksujalkaa tuli yli kadun. Hän näki hävityksen veljen kasvoilla ja ymmärsi että vuoden työ oli ollut turha.
— Mitä on tapahtunut? sanoi hän ja tarttui Heikin käsivarteen.
Heikki eteni ikäänkuin häntä olisi polttanut.