Kaikki näkivät, että tietä kylän halki tuli nainen päässään valkoinen huivi ja ympärillä harmaa saali. Hän kantoi jotakin selässään ja kävi vaivalloisesti ylös mäkeä. Ihmiset perunapellolla vilkaisivat häneen työstään ja päästivät jonkin arvelun, että kuka hän mahtoi olla. Laitimmaisessa talossa haukkui koira mutta lakkasi pian. Hetken perästä astui nainen takaisin. Hänellä ei enää ollut kantamusta ja hän meni kiireesti, miltei juoksujalan. Se herätti huomiota.
Tuskin oli nainen ehtinyt hävitä kankaalle, kun piika Liisa hyppäsi puutarhan aidan poikki ja älmensi jo kaukaa, että kuinka jumalattomia ihmisiä piti tässä maailmassa oleman. Pellolle päästyään hän pysähtyy Aaretin eteen, joka aukaisi vakoa, ja sai töin tuskin itkultansa toimitetuksi, että Aaretin sängyssä oli kaksi pientä lasta ja ne parkuivat niin paljon kuin jaksoivat. Hän tuli navetasta ja pirttirakennuksen ohi astuessaan hän ihmetteli, että missä se lapsi huusi. Mutta ajatteli sitten, että ehkä itku kuului voudin huoneista, vaikka se ihan selvästi tuli Aaretin oven takaa. Kun hän meni takaisin, huomasi hän kuitenkin varmaan miten oli ja silloin hän avasi oven. Ja sängyssä oli vanhaan huopapeittoon käärittynä kaksi pientä lasta, lienevätkö olleet parin kolmen viikon vanhoja. Ja ne olivat niin vähissä vaatteissa ja niin surkeina muutenkin. Se toinen oli niin pienikin.
Aaretti oli pysäyttänyt hevosen. Kaikki muutkin seisoivat vaoillaan. Kylälläkin kuunneltiin, mitä laitimmaisessa talossa oli mahtanut tapahtua, kun sieltä kuului sellainen melu.
Vihdoin Aaretille selveni että hänen oli ryhdyttävä johonkin. Hän ajoi hevosen saran päähän ja lähti menemään Liisan kanssa. Kaiken matkaa Liisa huusi ja pyyhki silmiään esiliinaan.
— Jos vielä kuolevat. Eikä edes tiedä, ovatko kastetut. Että kyllä niitä pitää oleman jumalattomia ihmisiä! Olisi edes äidiltä saanut tietää, että ovatko kastetut. Se siitä tuli siitä viimevuotisesta.
— Pidä nyt jo suusi kiinni! sanoi Aaretti.
— Ja vielä kehtaat! Niin sinä sanoit silloin viime vuonnakin, kun minä Selmalle puhuin, että lakkaa jo pitämästä sitä peliä. Olisitte vain kuulleet vanhempaa ihmistä, mutta mitäs te. Yökaudet kuljetaan yhdessä ja reistataan… Ne itkevät vain. Pienet raukat. Ole hiljaa, niin kuulet…
Aaretti oli muutenkin ollut hiljaa. Hän tapasi huoneensa täynnä väkeä. Siellä oli isäntä, emäntä, karjapiiat ja voudin vaimo. Kaikki puhuivat ja lapset huusivat. Aaretti pysähtyi ovensuuhun. Huoneessa oli vastenmielinen haju ja muutenkin tuntui ilkeältä. Hän ajatteli, että miten hän nyt siinä sängyssä nukkuisi. Naiset hääräsivät lasten ympärillä, lähelle hän ei olisi mahtunutkaan. Lattialle oli pudonnut vanha harmaa huopapeite, jonka päissä oli sinistä. Aaretti tunsi sen.
— No, Aaretti on saanut lahjan, sanoi emäntä kärkevästi ja lähti hakemaan vaatteita.
— Kun tästä nyt jotakin opittaisiin, sanoi isäntä ja paiskasi oven kiinni.