Kun Aaretti kuuli vaimojen päättelevän lasten jäävän henkiin, muuttui hänen mielensä äkkiä kuin tuuli hetkessä voi kääntyä lännestä itään. Hän käsitti silmänräpäyksessä mitä kuluja ja harmeja hänelle tulisi lapsista. Yhdestä vielä voisi selviytyä, mutta kahdesta… Häneen iski lujana päätöksenä, ettei hän huolisi niistä, saisivat mennä sinne mistä ovat tulleetkin. Äiti ei vielä voinut ehtiä niin kauas, ettei häntä saavuttaisi. Jos isäntä antaisi oriin, niin hänet vielä tapaisi kankaalla.
Aaretti sai äkkiä virkeyttä ja tarmoa. Hän juoksi isännän puheille ja esitti, että hän veisi lapset takaisin äidille. Hän oli valmis maksamaan sovintoja. Isäntä lupasi oriin ja Aaretti sai palkastaan puolisataa markkaa. Kun Aaretti oli pannut hevosen valjaisiin ja varustanut rattaiden pohjalle, pehmeän heinävuoteen, tuli hän huoneeseensa ottamaan lapsia. Ne nukkuivat puhtaissa kapaloissa hänen peitteensä alla ja naiset istuivat vuoteenlaidalla, nauroivat ja puhuivat ja hellittelivät nukkuvia.
— Kuule nyt, huusi Liisa häntä vastaan, — mitä emäntä tässä ehdottaa.
— Niin, minä vain, aloitti emäntä, — että voudin vaimo ottaa lapset hoitoonsa. Se sopii hänelle, kun hänelläkin on pieni lapsi. Maksatte hänelle viisitoista tai parikymmentä markkaa kuussa. Se ei ole paljon.
— Niin, jos minä nyt sen tekisin, sanoi vuorostaan voudin vaimo, — kun meillä on senkokoisia lapsia että voivat katsoa. Vaikka vaivaa siitä tulee…
Aaretti oli naulasta ottanut päällystakkinsa.
— Oritta on paha pidellä, sanoi hän. — Minä vien ne takaisin äidille.
Kaikki katsoivat häneen suu auki.
— Onko isäntä antanut luvan? kysyi emäntä ankarasti.
— On. Ja rahaakin.