Aaretti vetäisi likaiset vällyt vuoteestaan ja kietoi rohkeasti lapset niihin. Ne rupesivat heti huutamaan ja naiset toruivat ympärillä vieläkin äreämmin kuin äsken.
— Semmoiselle äidille vie, sanoi voudin vaimo, — joka on ne hylännyt.
Tappaa se ne huonoon hoitoon. Jolleivät kuole matkalla sinun käsiisi.
Mutta silloin olet sinä kanssa Jumalan edessä vikapää niiden kuolemaan,
vaikka oikeus ei sinua tuomitsisikaan. Muista se.
— Voi, voi, itki Liisa, — olisi Jumala minulle antanut tuollaisia kultusia, niin vaikkapa silmästäni ottaisin niille elatuksen. Poikkea pappilaan mennessäsi…
— Ja kun nyt tapaat Selman, huomautti emäntä, — niin sano, että ihmettelen minä, kun ei tullut keittiöön. Ei ihminen niin pitkää vihaa saa kantaa.
— Ei kehdannut, nauroi voudin vaimo. — Se oli ylpeäluontoinen. Mutta kai nämä tällaiset tapaukset niskat taivuttavat.
Sitä vikkelyyttä, jolla Aaretti liikkui, ei kukaan ollut hänessä nähnyt koko sinä aikana, jonka hän oli talossa palvellut. Naisten ei auttanut muu kuin seurata ulos. Tuskin he ehtivät koettaa heinävuodetta kärrynpohjalla. Hevonen kuopi maata ja lähti nuolena kiitämään alas mäkeä. Aaretti piteli sitä lujin kourin. Lapset parkuivat. Hevonen, jolla ei viikkoon ollut ajettu, lensi. Isäntä katseli huolestuneena portailta. Perunapelloilla pysähtyi työ ja ihmiset jäivät seuraamaan hurjaa menoa. Pian oli kylä takana ja Aaretti pääsi kankaalle.
Hevonen rauhoittui kun oli päässyt ensimmäisestä innostaan. Lapsetkin nukkuivat. Aaretti puhalsi: oli siinä ollut touhua ennenkuin oli päässyt näin pitkälle. Kyllä Selman kanssa aina toimeen tulee. Nai hän Selman, vaikka lapsetkin ovat, jos Selma sitä vaatii. Taikka maksaa sovintoa. Olivat ne niin mukavia aikoja vuosi sitten. Selma siistisi huoneen ja paikkasi vaatteet ja tuli illoin. Selmalla oli vain yksi vika: se että hän mielellään kinasteli muiden miesten kanssa ja nauroi.
Mutta miten kauas hän on voinut ennättää? Jos hän on pysähtynyt kylään?
Kaikki näkivät kuitenkin hänen häviävän kankaalle.
Kahden puolen kasvoi nuorta petäjää ja kahdenpuolen oli ojassa lumensekaista vedensohjoa. Pitkin hiekkaista tannerta lepäsi mättäiden välissä lumitäpliä kuten keväällä. Lehtipuut oli halla pannut, niiden kelta ei loistanut kuten usein tähän aikaan, se oli mustunut. Äkkiä Aaretti huomasi Selman suullaan hiekkaisella töyräällä, ojan yläpuolella. Vaikka hän ei nähnyt kasvoja, arvasi hän että se oli Selma ja lähemmäksi tultuaan tunsi sinikirjavat vaatteetkin. Sydän hytkähti hänen rinnassaan. Hän ei voinut heittää hevosta, hän pysähtyi kohdalle ja huusi entistä morsiantaan nimeltä. Vasta kun hän huusi kolmannen kerran heräsi Selma. Hän oli ollut syvässä unessa.
Jopa oli käynyt huonoksi.