Selma vaikeni, ainoastaan huojutteli itseään ja äännähti silloin tällöin. Häntä rupesi vapisuttamaan.
— Tule tänne rattaille, on lämpöisempi… Tulisit nyt. Annanko minä takkini? Sinä saat kuoleman taudin. Puhuisit nyt vähän, mitä tällä välillä on ollut.
— Eihän niihin ole aikaa. Ja mitäpä ne siitä parantuisivat. Kunhan sinä vain otat lapset. Minulla on sulhanen. Hän on leskimies ja hänellä on kuusi lasta. Minä olin hänen huoneissaan tämän ajan, kun eivät ottaneet muualle. Hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta lapsia hän ei tahdo. Pelkää ettei kohtelisi yhtä hyvin kuin omiaan.
Aaretti vaikeni. Hän ymmärsi että hänelle tulisi vaikeaksi päästä eroon lapsista.
— Etkö nyt saa niitä hoitoon jonnekin, ehdotti hän. — Jos minäkin vähän auttaisin.
— Hän ei tahdo että ne ovat siinä lähellä.
Äkkiä rupesi toinen lapsi huutamaan ja samassa toinenkin. Äiti kimmahti seisoalleen ja sai voimia, vaikka hänen juuri oli ollut vaikea pysyä pystyssä.
— Minä en voi kuulla, minä en voi kuulla! huusi hän, piteli korviaan ja juoksi keskellä likaista tietä, vaikka syrjillä olisi ollut kuivempaa.
Aaretti saavutti hänet. Hän oli kuin suunniltaan, juoksi ja huusi yhtä ja samaa.
— Minä otan lapset, sanoi Aaretti vihaisesti. — Nouse rattaille, minä saatan sinut asemalle.