Hän ei tullut ennenkuin oli niin näännyksissä, ettei enää päässyt minnekään. Nuori hevonen pelkäsi. Vaikea häntä oli saada rattaille. Aaretti kirosi.
Hervottomana istui äiti hetken, sitten hän heräsi ja otti lapset syliinsä. Ja rupesi hymyilemään ja nauramaan niille ja viihdytteli niitä povellaan. Mutta ne vain huusivat. Lopulta itki äitikin lakkaamatta.
Aaretti ei tiennyt junien kulusta. Mutta hän päätteli että jättää äidin asemahuoneeseen, kai hän sieltä yksinkin pääsee junaan. Hänen ei tarvinnut käskeä hevosta. Niin pian kuin hän päästi ohjia höllemmälle, lensi ori kuin noiduttu. Lika pärskyi kahden puolen. Ahteiden alla oli usein pahoja kuoppapaikkoja. Aaretti tekeytyi kuuroksi kaikelle valitukselle — mitäpä sitä kuunteli kun ei kumminkaan voinut auttaa. Tuuli alkoi käydä. Lehtiä varisi puista, pilvet kiitivät hajalleen ja vesi alkoi vetäytyä jääriitteeseen.
Aaretti ajatteli, ettei nyt mitenkään antaisi Selmalle puoltasataa markkaa, koska lapset jäisivät hänelle ja Selmallakin oli sulhanen. Hän tuumi että ehkä antaisi kymmenen markkaa tai ehkä viisikin riittäisi.
— Onko sinulla edes junarahaa? kysyi hän.
— On.
— Riittääkö varmasti? kysyi hän jalomielisesti.
— Varmasti, vastasi Selma väsyneenä.
— Taitaa olla hyvä mies se leski?
— Hyvä se on.