Vanha isäntä soitti hyvillään Rikhartti-pojalleen. Rikhartti oli yhä kaupungissa samaisen metsäkaupan takia ja yksiin iloihin oli joutunut vanhinkin lanko, Aurooran mies. Emäntä, Rikhartin vaimo oli telefonissa. Hän sanoi, ettei kauan rupea olemaan tällaisessa menossa. Hän lähtee kotiinsa lasten kanssa, jollei tästä tule loppua. Nyt on karjakko isännästä niin hyvä, ettei hän muita näekään. Ja jahka hän tähän kyllästyy, niin pitää jotakuta toista.
— Mutta metsästä tuli hyvä hinta, sanoi vanha Liitentaali.
— Tuli kyllä, mutta mitäpä siitä. Tähän elämään ihan läkähtyy.
— No no no, sopii olla iloinen vain, kun tuli hyvä hinta. Sanoo sitten isännälle terveisiä ja että tulee kotona käymään.
Samantapaisia asioita kertoivat nekin lapset, jotka olivat naimisissa ulkopitäjissä.
Rekolasta vastasi miehen ääni.
— Kukas se on siellä? tokaisi vanha Liitentaali.
— Yksi vain! vastattiin leikkiä lyöden ja samassa tuli emäntä.
— Mitä sinä naurat? sanoi isäntä äreästi.
— Aina te minun nauramistani kysytte. Olisiko parempi että itkisin?