Rikhartista oli isällä iloa. Kun hän oli myynyt kolmen talon metsät ja yhdistänyt maat, mikäli niitä saattoi yhdistää, sekä kaupannut palstat, mitkä eivät sopineet hänen alueihinsa, oli hän rikkain mies monessa pitäjässä. Hänen emäntänsä vietti suurimman osan päivää sängynpohjilla. Hän tiesi, kuten koko pitäjä tiesi, että isäntä ylläpiti naisia pitkin torppiaan.
Vuodet kuluivat.
Lapset ja lapsenlapset saivat viettää häitään, hautajaisiaan ja ristiäisiään ilman että vanha väki Liitentaalista liikahti. Isäntä ei enää lähtenyt muualle kuin kaupunkiin — sanottiin hänen käyvän tutkituttamassa setelejään, etteivät ne kävisi yli-ikäisiksi. Sekä hän että hänen emäntänsä olivat jo vanhat.
Tuli sitten eräs helmikuun päivä.
Liitentaalin isäntä oli ruokasijallaan, kun piikatyttö hyppäsi kestikievarin puolelta keittiön läpi kamariin. Kauheaa sitä oli nähdä: silmät selällään makasi isäntä, katse käännettynä piironkiansa kohti. Tyttö näki kaikki tyynni, vaikka vielä oli hämärä. Tuskinpa siitä sen parempaa päivää tänään valkenisikaan. Lunta tuiskusi taivaan täydeltä.
— Siellä on matkustavainen, sanoi tyttö.
Isäntä ei kuullut. Piippu oli maassa hänen vieressään ja kuin lasisina tuijottivat silmät piironkiin.
Tyttö yritti uudistaa sanojaan, mutta pelästyi, että jos isäntä onkin kuollut, ja juoksi keittiöön. Emäntä oli pannut likoon eltaantuneita silakoita ryöpäyttääkseen ne päivälliseksi. Hän paahtoi kahvia hiilloksen ääressä ja hänen vanhat, riippuvat kasvonsa punoittivat. Terävästi hän katsahti tyttöön, joka sammalsi käsittämättömiä sanoja, työnsi kahvipaahtimen hänelle, varoitti ettei saa päästää palamaan ja meni kamariin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua isännän käsivarteen, niin nukkujan silmät menivät kiinni ja hän nousi pystyyn. Emäntä sanoi isännälle jotakin huuliaan liikuttaen, mutta ilman ääntä. Ne olivat rumia asioita. Isäntä heristi hänelle nyrkkiänsä ja lausui hänkin rumia sanoja. Vain he kaksi kuulivat toisensa. Huoneessa olisi saanut olla muita — he eivät olisi huomanneet kuiskettakaan lausutuksi. Liitentaalin vanhuksilla oli oma kielensä, jonka he lukivat toistensa kasvoista niinkuin kuuro poimii sanat puhuvan huulilta.
— Saisivat viedä kaikki tyynni, sanoi emäntä. — Sinä vain makaat.
— Kuka sinua käskee päästämään tänne ihmisiä? vastasi isäntä. —
Sentähden olet koirana oven takana että ilmoittaisit.