— Ei ole tullut lasketuksi vuosia.
— No, oletteko kuullut puhuttavan suuresta varkaudesta, joka tapahtui täällä Liitentaalin kestikievarissa neljäkymmentä vuotta sitten?
— En, sanoi isäntä, mutta sitä ei kukaan muu olisi ymmärtänyt kuin emäntä.
Huoneessa oli hämärä. Lumisade ajoi suuria läiskiä ruutuihin, jotka ennestään olivat vihertävät.
— Neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoi nuori mies, — tuli tänne muuan herra maksamaan suuren tukkiyhtiön sitoumuksia. Hän oli yötä kestikievarissa ja aamulla oli hänen laukkunsa poissa. Siinä oli ollut puoli miljoonaa. Laukku löydettiin jonkin virstan päästä. Rahoista ei saatu minkäänlaista tietoa. Se herra oli minun isoisäni.
Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lumituiskun sysäykset vasten ruutuja ja nuorukaisen askelet. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin syövyttääkseen mieleensä jokaisen esineen. Toisella puolella huonetta oli kokoon lykätty vuode, patjojen päällä punakirjava, likainen peite, toisella auki työnnettävä puusohva. Suuri uuni oli halkeilleista, keltaisen vihreistä kaakeleista. Vastapäätä toisiaan olivat ikkunat, neljä luvultaan, välissä ikivanhaa, käpertynyttä sammalta. Pienellä pöydällä ikkunoiden välissä oli päiväkirja, mustepullo ja kynä.
— Nukkuiko hän tuossa vai tuolla? kysyi nuorukainen.
Emäntä seisoi äkkiä heidän edessään ikäänkuin olisi kasvanut esiin lattiasta.
— Ne on niin vanhoja asioita, ettei niistä enää tiedetä mitään, sanoi hän. — Me on tultu tänne muualta. Hevonen olisi valjaissa.
Nuorukainen meni kamarin ovelle, joka oli auki, ja viipyi hetkisen kynnyksellä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pieni pöytä ja pari tuolia.