Isännän huulet liikahtivat ja vain emäntä näki, että hän toisti nimen, jonka tyttö oli lausunut.
— Rosnelli, Rosnelli, sanoi emäntä kovasti ikäänkuin olisi karaissut itseään. — Minä menen, lisäsi hän sitten huomatessaan, ettei isännässä ollut menijää.
Ja hän otti naulasta vanhan toppanutun ja varustautui menemään salin puolelle. Mutta silloin oli isäntäkin tointunut, työnsi hänet syrjään ja läksi paitahihasillaan kylmään porstuaan.
— Rosnelli, liikkuivat hänen huulensa sillä äänettömällä tavalla, jota hän ja hänen vaimonsa käyttivät keskenään.
Keskellä salin lattiaa seisoi laiha kalpea mies. Isäntä ei tuntenut häntä eikä luullut nähneensä hänen sukulaisiaankaan. Hän sai takaisin mielenmalttinsa ja kysyi äreästi, kulmiensa alta katsellen, mitä olisi asiaa.
Nuori herra asettui puusohvalle avaran salin toiselle puolelle, isäntä istui tuolilla ovensuussa.
— Onko isäntä kauankin asunut tässä? sanoi nuorukainen lapsellisella äänellä.
— Olenhan minä vähän aikaa.
— Jonkin kymmenkunnan vuotta?
Isännän silmä terästyi ja hän katsoi vaanien puhujaan.