— Sitähän minä olen aina sanonut, puuttui Iita puhumaan.
— Niin, Helena, visersi Annakaisa, ole hänelle vähän ylpeämpi, niin hän hätääntyy.
Helena lakkasi itkemästä ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus. Entä jos hän todellakin koettaisi ruveta toisen miehen kihlatuksi — eiköhän pastori siitä säikähtäisi? Ihme, ettei se tuuma ennen ollut tullut hänen mieleensä. Hän nosti päätään ja ajatteli. Kaunis hän oli vieläkin, kun hiukset noin hahtuvina olivat pään ympärillä ja silmät loistivat. Äkkiä hän rupesi nauramaan, ravisti päätään ja tunsi vapautuvansa kuin raskaasta kuormasta. Häntä hullua tyttöä, ettei hän ennen ollut sitä huomannut! Tekisipä se keino toki vihdoin lopun näistä epävakaisista väleistä. Hän kohousi varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä päälle ja päästi lyhyen, iloisen hihkauksen. Sisaret katselivat toisiinsa. Kylläpä Helena-raukka oli käynyt ihmeelliseksi!
— Jaa-a, sanoi Helena, — ei kannata miehen takia hypätä järveen.
Ottaa toisen! Onko teidän isännällä ehkä jo tiedossa joku?
— On. Mutta se lupasi Lumia itse puhua sinulle siitä.
— No, sano nyt pois vain! Kuka se on? Onko rikas?
— On, vastasi Marjaana naurussa suin. — Kuusikymmentä lypsävää navetassa.
— Herranen aika! pääsi Annakaisalta.
— Hyvä, hyvä! huusi Helena ja hänen poskensa hehkuivat. — Onko pulska mies?
— On kyllä.