Olisipa Rason rusthollari ollut sama yrmeä ja ynseä talonpoika kuin ennen, niin pastori hyvin pian olisi saanut lähteä käpälämäkeen. Mutta hän oli tutiseva äijä, joka ikävissään odotti juomaveikkoaan. Eiväthän tyttäret antaneet mitään, jollei tullut vieraita! Sen tähden äijä-paha odottamalla odotti vieraita. Kalle, nuori isäntä, ei viitsinyt ruveta sekaantumaan ihmisten naimakauppoihin, ei edes omien sisartensa, Iita ja Marjaana vihasivat sydämensä pohjasta pappia. Ehkeivät he Helenan tähden olisikaan vihanneet niin paljon, mutta hehän saivat hoitaa isää ja se oli hirmuista työtä! Vaan eipä heidän sanansa mitään merkinnyt, kun isä ja Helena olivat pastorin puolella.
Miksei pastori sitten nainut Rason tytärtä? Helena oli kaunis ja halasi joka solullaan elää Jaakko Sandille. Niin, kuka sen tietää! Lieneekö Jaakko Sand itsekään tietänyt. Tätä väliä oli kestänyt jo kuusi vuotta. Helenalla kävi alussa sulhasia niin paljon kuin vuodessa on viikkoja, mutta ei hän sallinut heidän tulla näkyviinsäkään. Hän eli toivon ja epätoivon vaiheilla, hän lankesi äärimmäisestä onnesta pimeimpään epätoivoon. Jaakko Sand saattoi kirjoittaa hänelle kirjeitä, jotka polttivat hänen hyppysiäänkin, ja hän saattoi jäähdyttää hänet jääpuikoksi, kun hän saarnastuolista loi kylmän katseen penkkiin, missä Helena istui. Hän saattoi olla tukahduttamaisillaan hänet syleilyllään, kun he olivat kahden kesken, ja hän saattoi jollakin rivolla leikkipuheella olla vaivuttamaisillaan hänet maan alle häpeästä. Sellainen oli heidän välinsä ollut loppuaikoina. Epävarmuus oli laihduttanut Helenaa, sillä se kalvoi kuin mato ja uurti silmäkulmiin ryppyjä. Pastori sen sijaan oli lihonut ja käynyt miltei raa'an näköiseksi. Helena oli kyllä jo aikoja sitten ymmärtänyt, että hänen rakkautensa on hänen onnettomuutensa, ja hän olisi tahtonut kitkeä sen sydämestään, kuten yrttitarhasta kitketään syväjuurinen ohdake. Mutta se ei lähtenyt, tunki vain juuriaan syvemmälle, kuten meren satakourainen nilviäinen käsiään. Hän ei oikeastaan enää löytänyt kohtalolleen mitään muuta ratkaisua kuin: "Minä hukutan itseni lähteeseen! Minä viskaan itseni Keihäsjärveen". Mutta elämä oli hänelle sentään rakas, sillä hän oli vielä nuori ja vaikkei hän itsekään sitä tietänyt, oli hänen sydämessään sentään hitunen toivoa.
Omaiset näkivät hänen kuihtumistaan kuihtuvan. He kuulivat niitä pahoja puheita syrjästäpäin. He olivat kovin huolissaan ja käsittivät, että häpeästä jollakin lailla on tehtävä loppu. Mitä muuta apua siihen oikeastaan saattaa keksiä kuin että Helena kiireen kautta naitettaisiin toiselle!
Marjaana ja hänen miehensä olivat löytäneet Helenalle oikein hyvän sulhasen. Lumian rusthollari oli itse luvannut Juha Kustaanpojan häissä ottaa asian puheeksi. Marjaana oli päättänyt vaieta ja antaa miehensä järjestää asian, mutta heidän nyt ollessaan uudessa aitassa leipomassa ja Helenan niin katkerasti itkiessä unohtui häneltä koko päätös. Hänen suunsa oli kauan makeassa hymyssä, ennen kuin hän puhkesi puhumaan.
— Älä joutavia! sanoi hän niin iloisella äänellä, että Helena lakkasi itkemästä. — Tietäisit, jatkoi hän, — mitä uutisia meidän isännällä on sinulle! Olisipa se mukavaa, kun se pappikin kerran saisi pitkän nenän!
Helena kuivasi kyyneleensä ja koetti kuunnella. Sisaret olivat pelkkänä korvana.
— Meidän isäntä tahtoisi ruveta sinulle puhemieheksi.
— Kuka minusta enää huolii, sanoi Helena. — Minä olen jo näin vanha ja ruma ja?.. Kyllä minä tiedän kaikki!
Hän rupesi uudestaan itkemään.
— Sinä saat sulhasia miten paljon hyvänsä, lohdutti Marjaana. — Ja minä luulen, että olisit sen Santinkin saanut, jos olisit osannut ottaa. Tytön ei koskaan pidä lentää miehen syliin. Olisit ollut vähän ylpeämpi!