— Mistä te sen olette kuulleet?
— Kaupungissa puhuivat.
— Ei mikään vedä vertoja viinalle, sanoo Eprami, joka viljelee viinaa ahkerasti, mutta niin taitavasti, ettei häntä ole koskaan nähty humalassa.
Isäntä miettii sitä oluttehdasta. Hyvältähän miesten puhe kuuluu, mutta hän epäilee tehdasta, kun Hallpumi panee sen pystyyn. Hän epäilee kaikkea, mihin Hallpumi pistää sormensa. Lienee ehkä väärinkin…
Eräänä iltana hämärissä ilmestyi Simolan isäntä Joutsian pihaan. Huutokaupan piti olla huomenna. Santtu oli juovuksissa, mutta pysyi sentään pystyssä. Reimasti hän kävelikin, lakki takaraivolla, silmissä vihainen tuli.
Keskellä pihamaata hän rupesi huutamaan ja herjaamaan.
— Missä ne ovat ne roistot, ne tämän talon isännät?… Kyllä minä niille näytän!
Juha tuli luo ja pyyteli sisään.
— En minä sinusta, ähisi Santtu, — sinä tulet itse minun perässäni. Usko pois: vievät ne sinultakin talon! Mutta sen vanhan Juutaksen minä tahtoisin nähdä! Tuletkos ulos harvahammas! Kukas tuon helvetin krouvin tänne laittoi, jollet sinä? Kuka perkelettä elättää omalla pellollansa, jollet sinä… Se on perkele ja se on punainen!… Itse sinä sen olet sanonut… Mutta minä haastan sinut oikeuteen, kun taloni menee… kuuletkos! Ei kukaan anna rahaa, ei saa irti hyvällä eikä pahalla… Tulettänen perkele huutaa taloni… Se on sinun syysi, peijakas…
Santtu oli tullut rappusille asti. Siinä hän pui nyrkkiään seinään.
Vihdoin hän purskahti itkuun ja iski päänsä pihtipieleen.