Vanha Joutsia ei ollut yrittänytkään häntä keskeyttää. Hän oli kuunnellut neuvottomana, lakitta päin, harvat harmaat hiukset pystyssä. Kerran oli hänen sisunsa jo yrittänyt nousta, mutta kun Simola sitten oli purskahtanut itkuun, oli häneltä taasen mennyt kurssi. Vihdoin häntä kuitenkin rupesi hävettämään, että hän seisoo tässä mykkänä ja antaa toisen haukkua kuin koiran.
— Että kehtaatkin syyttää muita! huusi hän ja silmät kiiluivat päässä. — Kuka sinun kurkkuusi on kaatanut viinat? Minäkö? Sinä itse! Syytä itseäsi! Kuka sinun käski yöt päivät istua Tulettänessä? Oma syysi!
— Oma syysi! ärjyi humalainen ja kyyneleet valuivat virtoina alas hänen poskiaan. Hän oli muutenkin läpimärkä ja hänen yllään oli hienot, mustat vaatteet. — Kuule, Eerikki Aaprahaminpoika, muistatkos, että minun ja Simolan tyttären häitä juotiin juuri silloin, kun krouvari tähän pitäjään tuli. Sekin oli tanssaamassa niissä häissä!… Silloin ei ollut talossa yhtään velkaa… ja nyt menee talo! Se sen ostaa se kisälli, jolla ei silloin ollut oikeita vaatteitakaan selässä! Se on sinun syysi, Eerikki Aaprahaminpoika… sinä toimitit krouvin tänne… Ja minä kiristän vielä sinulta ne rahat… vaikka vasta viimeisellä tuomiolla… Kun vievät taloni! Kun vievät taloni!
Viime sanat huusi hän mylvien niin kuin eläin, joka on eksynyt karjasta ja joka huutaa hädissään.
Juha seisoi kuin lyötynä. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitä hänen ympärillään tapahtui. Silmät olivat kuin naulitut Santtuun. Ja kun tämä lähti hoippumaan poispäin, seurasi Juha häntä vaistomaisesti. Santtu paiskasi kumoon sälykopan, jonka piiat olivat käsistään päästäneet tiepuoleen, läjäytti portin kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa Tulettäneen.
Juha jäi pihamaalle seisomaan. Satoi kylmää, lumensekaista vettä. Ei
Juha huomannut nostaa kaulustaankaan.
Sinne se menee, vaikka vasta kirosi koko paikkaa. Mikä siinä on, että hänen pitää sinne mennä?
"Vievät ne sinultakin talon!" kaikui Juhan korvissa ikään kuin piskaa olisi vingutettu… Kai ne vievät… Kai ne vievät… Juhan pintaa karmi. Ei hän niin itsestään välittänyt, mutta olihan tämä Annastiinan kotitalo.
Vanha Joutsia nauroi portailla.
— Juha, kuules, huusi hän, — mitä sinä seisot siinä sateessa? Tule tänne katsomaan! Se menee suoraa päätä Tulettäneen.