Juha jää sateeseen seisomaan. On kuin rajuilma menisi hänen päänsä päällitse. Sadepisarat rapisevat äänekkäästi ikään kuin olisivat herneitä. Lumisohjon alta paistaa maankarvainen rapakko ja kellahtava nurmi. Juha tuijottaa eteensä maahan. Hän ei näe muuta kuin lumisohjon eikä hän muista, missä on. Ei hän tiedä, että seisoo Joutsian pihalla. On kuin hänen ympärillään huojuisi puita myrskyssä. Ilma on täynnä parkua ja naurua. Toiset parkuvat, valittavat, heristelevät nyrkkiä ja kiristelevät hampaitaan. Toiset nauravat, huutavat, tanssivat…
Mikä on viskannut hänet, oudon ihmisen, tänne myrskyyn ja hammasten kiristykseen? Ei hän osaa parkua eikä hän osaa nauraa. Ei hän jaksa seisoa myrskyn piiskattavana. Hänellä on aina ollut koti. Siellä on ollut lämmin, siellä on ollut hiljaista. Ei hän muuta pyydä kuin elellä kodissa hiljakseen…
Pakene, pakene, poika!
Joudu kotiin!
Se on kuin Helenan ääni… Tai Marjaanan ääni… He huutavat kaikki…
Sisaret kutsuvat kotiin…
Jotkut toiset yhä nauravat ja parkuvat… Täytyy riuhtaista jalat maasta. Pakoon, pakoon!
Äkkiä Juha huomaa missä hän on.
Vesi valuu alas hänen kasvojaan, silmäripsiin ja kulmakarvoille on kokoontunut lunta. Hartiatkin ovat ihan valkeinaan sohjoa. Kädet ovat märät ja kankeat kylmästä.
Entä jos se onkin totta, lentää äkkiä hänen päähänsä, — että kauppias vahtailee tätä Joutsiaa? Mutta mitä hän tekisi kaiken maailman taloilla?… Voisi tahtoa manttaalialaa lisää, että saisi pitemmän viinanpolttoajan… Ja Joutsia on paremmalla paikalla kuin kaikki muut talot täälläpäin… Annastiinan vanhemmat joutuisivat maailmalle. Ja Juha ja Annastiina saisivat Rasosta katsella, miten kauppias täällä elämöi…
Ihan tässä menee sekaisin!