Neljäkymmentä vuotta, joista on kulunut kahdeksan…! Jos niiden kolmenkymmenenkahden päähän pääsee, niin nuoruus on mennyt, miehuus mennyt — jäljellä ukko-rahjus.
Ja koko aika samaa kärsimystä. Ei yhtäkään vapauden päivää!
Jos raastaisi rikki koko paperin. Jos iskisi siihen kyntensä ja hampaansa!… Kuinka silmissä mustenee ja kuinka pimeäksi käy sielussa, kun sellaisia ajattelee! Jumala…! Eikö sinulla ole yhtään armoa…? Kun sinä annoit pappisikin olla osallisena tämän kontrahdin teossa!
Tämä asia on vieroittanut Juhaa Jumalasta. Se tekee, ettei hän saata kirkossakaan rukoilla kuten ennen. Ja se on hänelle ehkä kaikista kovinta.
Annastiina seurasi hätäännyksissään oven takana miehensä oloa. Kuinka kovasti hän hengitti! Jokohan hän olisi nukkunut ja ruvennut kuorsaamaan? Eikä vaimo olisi tahtonut huoneeseenkaan mennä, sillä hän oli monesti huomannut, ettei Juha siitä pitänyt, että tultiin huoneeseen, kun hän oli ajatuksissaan tai katseli papereitaan. Ja niitä papereita kai hän taasen katseli, koska piirongin saranat olivat narisseet. Voi kuitenkin sitä kontrahtia!… Eikä Annastiina enää saanut olluksi, vaan raotti ovea…
Juha oli suullaan paperin päällä eikä kuullut, vaikka ovi narahti. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsa käsien varassa, silmät kiinni. Ja hengitys kävi omituisen työläästi. Ei Annastiina ymmärtänyt, juoksisiko hän hakemaan apua, koettaisiko hän herättää miestänsä vai jättäisikö hänet siihen. Mutta hänen epäröidessään Juha avasi äkkiä silmänsä ja nosti päätään.
Hänen kasvoilleen nousi kuuma puna ikään kuin hän olisi hävennyt ja
Annastiinan tuli vaikea olla, niin kuin hän olisi ollut pahanteossa.
— Heitä jo se kontrahti, sopersi hän. — Sinä menet vallan sekaisin, jos sinä sitä aina ajattelet. Kärsittävä se on loppuun saakka. Ei siitä mihinkään pääse!
Juha nousi, pani pois paperit ja lukitsi kaapin. Ja sen jälkeen hän kävi vaimolleen entistä umpimielisemmäksi. Ei hän torunut, ei hän sanonut nuhteen sanaa, ei hän edes katsonutkaan pahasti. Mutta hänen mielessään eli taasen se kauna, joka Annastiinalle teki enemmän pahaa kuin nuhteet.
Juha ajatteli: mikä sinun on puhuessa! Voit käskeä kärsimään! Sinä olet kaiken ikäsi asunut kestikievarin nurkalla. Toista on minun. En minä voi nähdä tappelua enkä toraa. Sitä sinä et ajattele.