Annastiinan mielessä liikkui: Juha voi tuskastua ja ikävöidä pois. Sillä tämä ei ole hänen kotitalonsa. Ei hän ajattele, miltä minusta tuntuisi muuttaa pois… Mutta murjottakoon nyt aikansa, ehkäpähän joskus lakkaa, kun en ole huomaavinani.
Annastiinalla oli köykäisempi luonto. Hän unohti helpommin.
— Jos sinä sieltä Simolan huutokaupasta, sanoi hän Juhalle, — ostaisit sen kaappikellon, joka niillä on ollut salissa. Se olisi niin mukava täällä.
Juha säpsähti ajatuksissaan. Sillä hänelle oli liian kiusallista ajatellakin koko huutokauppaa, saatikka sitten mennä sinne.
— Jos menee halvalla, lisäsi Annastiina. — Ja kyllähän siellä voisi olla muutakin sopivaa tavaraa. Mutta se kello olisi oikein tarpeellinen.
Paljon Simolaan näkyi menevän väkeä.
Juha läksi kuin läksikin joukkoon. Eikä sopinut paremmin kuin että hän Tulettänen portilla sattui yhteen Hallpumin kanssa. Hän olisi mieluimmin kääntynyt takaisin, niin vastenmielistä hänestä oli nähdä kauppias. Hän oli jo laskettamaisillaan valheen, että menee riihirakennuksilleen, mutta muisti olevansa pyhävaatteissa. Hallpumi ei olisi uskonut.
He astelivat siis rinnan. Kauppias oli ystävällinen ja liukas kuten ainakin ja nauroi omille sukkeluuksilleen. Juha sanoi silloin tällöin sanan sekaan ja oli kaiken aikaa oudossa ahdistuksessa.
— No, sanoi hän vihdoin, — kauppias aikoo kai nyt ostaa talon?
— Talonko? huudahti Hallpumi. — Simolanko? Ei, hyvä isäntä. Millä minä sen ostaisin? Ja mitä minä sillä tekisinkään? Se on niin syrjässä. Olisipa edes niinkuin tämä Joutsia…