Sanat luisuivat vahingossa hänen suustaan eikä hän saanut niitä takaisin, vaikka itsekin taisi katua varomattomuuttaan. Hän rupesi kiireesti sopertamaan, että eihän Simolassa ole metsääkään. Mutta nuori isäntä oli ehtinyt kuulla sanat ja ne jäivät kuin polttoraudalla painetuiksi hänen sieluunsa.
— Tällaisella paikalla ei taloja olekaan! ihaili kauppias. — Olipa se oikein onni, että minäkin jouduin tähän asumaan.
Ei Juhasta enää lähtenyt irti mitään. Yksin sai kauppias puhella. Hänen tarkoituksensa oli käynyt Juhalle selväksi: Joutsiaa hän kyttäili. Pian kai Joutsian edessä oli tällainen, samanlainen huutokauppa.
Jota likemmä Simolaa tultiin, sitä synkemmäksi kävi Juhan mieli. Portille hän pysähtyi: ei ollut halua mennä pihan piiriin. Miehet siellä remusivat kuin markkinoilla ainakin, tupakoivat ja näyttivät tyytyväisiltä. Simola itse oli seassa, kulki lakitta päin ja tarjoili tupakkaa. Oli hän jo jonkin verran humalassa. Kun hän läheni aitaa, jonka taakse Juha oli pysähtynyt, pelästyi Juha niin, että hän kääntyi ympäri ja riensi tielle. Hän ei saanut katselluksi Simolaa kasvoihin. Hän pelkäsi, että Santtu taasen rupeaisi huutamaan niinkuin eilen: taloni vievät! taloni vievät!
Päästyään jonkin matkan päähän hiljensi Juha askeliaan ja hänen mieleensä tuli kysymys: miksi olivat kaikki muut iloisia ja tyytyväisiä — minä vain kuljen kuin haamu, minä en osaa nauraa enkä puhella, tuskin saan toisen kysymykseen vastatuksi? Mikä minun on? Miksi minä olen toisenlainen kuin muut?
Hän ei osannut vastata kysymyksiinsä.
Ahteen päällä tuli veli, Rason isäntä vastaan. Hän tahtoi Juhaa rattailleen, huutokauppaan hän tietenkin oli menossa. Juhasta tuntui ensin siltä kuin hänen olisi pitänyt puhua kaikesta veljensä kanssa, mutta samassa hän ymmärsi, ettei veli häntä käsittäisi. Ja hän jatkoi yksinään matkaa kotiin päin.
Minä olen toisenlainen kuin muut, ajatteli hän. Kallekin on aivan toista maata. Kalle on iloinen — ja iloinen minäkin olin ennen. Mikä minulle on tullut? Olenko hullu? Jokin minua kiusaa — mikä se oikeastaan on?
Annastiina tuli heti kysymään kelloa ja puhkesi valittelemaan, kun ei sitä ollut.
— Voi, voi, jos se menee kuinkakin halvalla ja jos joku toinen sen huutaa! Se olisi meillä ollut niin tarpeellinen… Kun minun aina on tehnyt sellaista mieleni, jo silloinkin, kun minä sitä Simolassa katselin… Vieläköhän minä ehtisin huutokauppaan, jos paikalla lähtisin?