Ja Annastiina panee todella pyhävaatteet ylleen ja lähtee huutokauppaan.
Pellolla Juha odottaa häntä kotiin: hän pelkää sitä kelloa! Kunhan joku toinen olisikin ehtinyt sen ostaa!
Mutta Annastiina sen huutaa, halvalla huutaakin, ja Joutsiaan se tuodaan. Juhasta se on kuin varastettu tai muu onnettomuutta tuottava kappale. Se on lakkaamatta muistuttamassa hänelle Simolan väen onnettomuutta.
* * * * *
Hallpumi rupesi silminnähtävästi etsimään nuoren isännän seuraa. Yhtä mittaa oli hänellä olevinaan asiaa Joutsiaan.
— Isäntä kävisi nyt meillä! sanoi hän sanomistaan.
Juhaa kiusasi hänen pyytämisensä ja hänen kasvoihinsa oikein koski, kun hänen piti näyttää ystävälliseltä kauppiaalle. Hän koetti tätä kaihtaa missä ikinä voi, mutta useinhan he sattuivat yhteen.
— Menisit nyt, sanoi Annastiina, — joskus Tulettäneen. Näkisit ihmisiä ja virkistyisit vähän.
Joskus Juha meni. Mutta mikä lieneekin ollut: ei hän virkistynyt. Varsinkin jäljestäpäin oli paha olla ja hävetti. Mitä ihmettä hän oikeastaan häpesi? Ei ollut mitään syytä.
Hänellä oli paha, onneton luonto.