— Onkos se Haimalan isäntä? kysyi Iita.
— On.
— Mutta Haimalaa kehuvat todella kaikki, virkkoi Annakaisa iloisesti.
— Menisit pois Haimalaan. Aliina on Haimalassa käynytkin…
— No niin, sanoi Helena, — talo on suuri ja rikas ja se on pääasia.
Hän nousi taasen varpailleen, nosti käsivarret kaareen päänsä yli ja takoi korkojaan permantoon. Siinä hän nauroi.
— Kysytäänpäs Aliinalta!
Aliina oli Rason emäntä, Kallen nuori vaimo, joka oli tuotu Rasoon samana vuonna, jolloin Marjaana vietiin Lumiaan. Hän oli reipas, hyväntahtoinen ihminen ja kälyt elivät hänen kanssaan mitä parhaimmassa sovussa. Oli hän tyttönä käynyt Haimalassa. Komea talo se oli, aivan lähellä järveä ja asuinrakennus oli sellainen vanha, keltaiseksi maalattu. Herrasväkien se oli ollut ja kerrottiin niiden siellä vielä käyneen kummittelemassa öisin. Yksi herroista, mikä Ruotsin aikainen sotaherra lieneekin ollut, oli muka kuristanut armonsa, ja se siellä käveli valkeissa vaatteissa, narautteli portteja, availi ovia ja katseli kuunvalolla sisään ikkunoista. Emma Klinga tiesi hänkin paljon asioita Haimalasta. Hänhän ne emäntävainajan hautajaisetkin oli valmistanut. Kovasti isäntä oli vaimoaan surrut. Mutta voi kuitenkin, miten paljon siellä Haimalassa oli hopeita! Pikarejakin, sellaisia raskaita, korkeita, oli puoli tusinaa. Ja hopeisia vateja ja kauhoja ja yksikin niin komea malja…
Helena kuunteli silmät suurina päässä ja hänen poskensa paloivat, sydän takoi ja suonissa ohimojen kohdalla veri kohisemalla kohisi. Oli kuin se onneton valkea rouva, joka ei haudassaan saanut rauhaa, olisi ojentanut käsivartensa hänen puoleensa ja kutsunut häntä toverikseen. Hänen tuli aivan kylmä, kun hän tätä ajatteli. Mitähän se onneton ihminen oli tehnyt, että hänen herransa hänet kuristi? Mutta siitä ei Aliina tietänyt mitään.
Emma Klinga ei turhaan ollut kaason virassa. Hän oivalsi heti paikalla, että tässä oli kysymys naimakaupoista. Hän jatkoi sen tähden kehumistaan ja nosti Haimalan isännän pilviin asti. Mutta Helena kävi yhä surullisemmaksi. Hänen tuli niin kovin surku sitä nuorta rouvaa, joka oli kuristettu… Kuinka hirmuista sentään! Ihan kyyneleet polttivat Helenan kurkussa…
Sill'aikaa olivat veljekset Kalle ja Juha haassa noutamassa limoja. Koivut olivat jo poikki ja valmiina kasoissa. Äänettöminä he latoivat niitä kuormiin. Molemmat olivat juhlallisessa mielentilassa ja molempia painoi ero, vaikkei kumpikaan siitä mitään sanonut. He olivat aina olleet hyvät veljekset. Kalle oli oikeastaan ollut Juhalle kuin isänä. Eihän Juhan pitänyt joutua kauas. Joutsia oli Keihäsjärven rannalla kuten Rasokin. Molempien talojen vainiot olivat raja rajassa. Mutta kotia oli Juhan kuitenkin vaihdettava. Ja kun hän sitä ajatteli, täytyi hänen rykäistä ja niellä, ettei ikävä pääsisi kurkkuun. Ohjasperiä sopi niitäkin läiskäyttää. Hevonen pyrki vähän väliä pysähtymään, tämä haka kun kasvoi niin hyvää heinää. Ei se ollut ruoan puutteessa, kiiltävä, lihava hevonen. Se oli hänen Pekkansa, jota hän varsasta asti oli ruokkinut ja joka oli seuraava häntä Joutsiaan. Kyllä sillä kelpasikin morsianta viedä. Korea, ruskea liinaharja se oli, viisas ja herkkä, kuten eläimet ovat, joita on kohdeltu hyvin.