Kun miehet pääsivät metsästä ja puukujan päästä alkoi näkyä punaista ja keltaista rakennusta, ikävä yritti taaskin nousta Juhan kurkkuun. Hän korjasi kuormaa, jossa ei ollut mitään korjaamista, ja käänsi kasvonsa syrjään, metsään päin. Ei se auttanut, sillä illan punerrus väreili puitten latvoilla ja valkeat kukat mättäillä katselivat niin kauniisti ja surullisesti. Juha rykäisi ja sylkäisi.
— Kas, kas, sanoi Kalle, kun he pääsivät aukealle, johon järvi ja kirkonkylä näkyivät. — Joutsian pirttirakennus on maalattu. Mukavaltapa se nyt näyttääkin.
— Johan se isäntä joulun jälkeen rupesi puhumaan siitä, että hän häihin maalauttaa pirtin, sanoi Juha ja hymähti.
Samalla hänen tuli kovin kuuma ja hän maiskautti suutaan Pekalle. Koreastipa se punainen pirtti paistoikin vainioiden keskellä! Juhan rinta paisui suureksi ja laajaksi ja hänen olisi tehnyt mieli kulkea lopputie juoksujalan. Se oli hänen uusi kotinsa, joka sieltä järven takaa paistoi, koti, jossa hän tulisi määräämään renkien ja muonamiesten työt…
Uusi arvo teki hänet sekä ylpeäksi että onnelliseksi mutta samalla hämilliseksi. Hänen poskensa kuumoittivat ja hymy, joka puhkesi kasvoille, ei ollut oikein hänen omaa hymyään.
Juha oli pitkä ja laiha ja käveli kumarassa, kuten tekevät pojat, jotka ovat kasvaneet liian nopeasti. Ei hän ollut hento. Päinvastoin. Kasvot olivat laihat ja kalpeat, poskipäät ulkonevat, silmät syvällä, nenä voimakas ja suora, otsa korkea, hiukset tuuheat ja karkeat. Vasemmalla oli jakaus ja niskassa olivat hiukset leikatut tasaisiksi. Niiden latvat kähertyivät hiukkasen ylöspäin, ikään kuin eivät olisi tahtoneet nöyrästi kasvaa hartioihin asti. Ei Juha ollut mikään kaunis mies, mutta hänen suupielissään oli sellainen hyvä piirto, että olisi luullut hänen aina kulkevan siunaus huulillaan, otsa oli niin kirkas että se paistoi, ja kun hän avasi silmänsä, oli niissä viisauden ja rehellisyyden todistus.
Pekalla oli tapana hirnahtaa, kun se pääsi pihaan, ja kun tytöt kuulivat helisevän hirnunnan, he tulivat vastaan. Kenellä oli kädessä piparikakku, kenellä palanen systerkakkua, kenellä mitäkin.
— Maista pois, Juha!
— Eikö ole hyvää, Juha!
Helenalla ei ollut kädessään mitään. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä loistivat kuin kuumesairaalla. Hän tuli juoksujalan ja huusi riemastuneena: