Hän oli jo ottanut muutaman epävarman askeleen kotiin päin, kun hän äkkiä kääntyi ja kysyi:
— Kirjoitinkos minä?
Miehet, jotka eivät aavistaneet, mitä hän tarkoitti, purskahtivat suureen nauruun.
— Ei isäntä mitään ole kirjoittanut! selitti Hallpumi ja hymähti väkinäisesti.
— No, minä tulen auttamaan! huudahti Akseli, hyppäsi parilla askeleella lankonsa rinnalle ja tarttui hänen käsivarteensa.
— Ihmettä kuinka sinä olet osannutkin elää näin vanhaksi ilman viinoja, puheli Akseli. — Olisit nähnyt senkin lö'än, minkä minä eilen otin. Enkä tänään ole millänikään! No, kyllä totut sinäkin!
Ei Annastiina uskonut silmiään, kun hän näki miehensä ja Akselin parhaimpina veljinä tulevan pihaan. Käsikynkittäin vain! Jopa nyt vallan kummia! Mitä olikaan tapahtunut?
Hän odotti heitä sisään, mutta kun ei heitä kuulunut, läksi hän etsimään.
Juha oli pitkänään Akselin sängyssä. Hän makasi suullaan ja Akseli seisoi vieressä ja nauroi.
— Oletko vallan hullu? puheli hän. — Mitä tämä nyt sitten on? Ei se ole häpeä eikä mikään! Sinä totut, kun vähän useammin viljelet, niin ettei mene päähän. Mitä sinä nyt tästä!