— Mitäs sinä nyt olet tietävinäsi? kysyi isä ja siristeli silmiään. Hän sai sen käsityksen, että Annastiina hautoi jotakin salaisuutta, joka ei ollut muiden kuin Juhan ja hänen tiedossaan. — Ennen aikaan lapset puhuivat vanhemmilleen tuumistaan ja töistään, nyt kuljetaan vain naurussa suin ja touhutaan, mutta ei puhuta, ei vaikka mikä olisi. Mitä vanhoista, menkööt hautaan!
— Ei meillä mitään erityisiä tuumia ole, vakuutti Annastiina. — Taloa vain aiotaan kovasti asua.
— Saako Juha ehkä periä jostakin? uteli vanhus äkäisesti. — Älä sinä kerro vanhalle isällesi! Älä! Pidä vain tiedot takanasi… Poishan minä menen, pois kuolemaan…
— No mitäs isä nyt… koetti Annastiina lepyttää häntä.
Mutta vanhus otti kepit penkiltä vierestään ja läksi mennä koputtamaan kamariinsa.
Paitsi työintoa oli Juhalle tullut toinenkin into: halu saada tilinsä selväksi maailman kanssa. Hän tahtoi, että maailma tietäisi hänen aikovan pitää vaimonsa kotitaloa ja jättää sen perinnöksi lapsilleen. Hallpumin se oli ymmärrettävä ensimmäiseksi.
— Kunhan nyt vain saisin kaikki sanotuksi, mietti hän astellessaan kotiportista maantien poikki ja kulkiessaan Tulettäneä kohti. — Kunhan en minä nyt antaisi sotkea sanottaviani! Nyt suu puhtaaksi ja sitten saakin olla käymättä tämä puoli!
Puodin ovi oli raollaan ja valkeanvalo loisti raosta. Juha seisahtui keskelle pihaa, kuunteli. Puhuttiin. Ne ne olivat, kauppias ja Hallpumska. Toruivat.
Samassa tulla tölmähti kauppias ovesta. Isännän nähdessään rupesi hän pyyhkimään käsiään saappaiden varsiin ja housuihin, hankasipa vielä takkinsa nurjaan puoleen, ennen kuin ojensi oikeansa isännälle.
Juha ei ensinkään uskaltanut kuunnella, mitä hän puhua mätti. Kauppias oli jo niin monta kertaa sotkenut hänen asiansa. Mutta tällä kertaa ei siitä saa tulla mitään! Nyt hän puhuu kaikki!