Ja antamatta kauppiaan lopettaa lausettaan rupesi Juha toimittamaan kuin henkensä uhalla.
— Minä tulin sitä ilmoittamaan, etten minä enää tästä puoleen salli mitään laittomuuksia tässä Joutsian maalla. Jos tahdotte pitää kauppaa, niin pitäkää oikeata puotia ja maksakaa verot, niinkuin muut kauppiaat tekevät.
Kauppias kävi kovin ihmeisiinsä, naurahti, hymähti ja vihdoin silottuivat kasvot silkosen sileiksi ja jäykiksi kuin lasi.
— Mitäs isäntä tarkoittaa? kysyi hän ikään kuin ei vieläkään olisi uskonut korviaan.
— Sitä minä tarkoitan mitä sanon. Tiedän minä varsin hyvin, että Joutsialla ennen on säilytettykin teidän tavaroitanne, etteivät kruunun miehet saisi käsiinsä. Mutta en minä enää sitä tee. Jos tahdotte kauppaa pitää, niin pitäkää julkisesti.
Kauppias kävi kovin loukkaantuneen näköiseksi.
— Pitäisihän isännän tietää, etten minä oman voittoni takia ole sitä veroa salannut. Minun ei olisi kannattanut antaa ihmisille tavaroita niin halvasta, jos vielä olisi pitänyt maksaa veroa. Ja onkos tämä nyt sitten kauppaa, mitä minä teen! Tällaista pientä myymistä vain, ihmisten mieliksi. Luuleeko isäntä, että minä tästä niin suuria hyödyn? Jääköön vain minun puolestani pois koko kaupanpito. Taikka jos pidän, niin korotan hinnat ja annan ihmisten maksaa verot.
Nyt oli kauppias jo äreä. Puhuessaan hän viskeli niskojaan eikä pyytänyt Juhaa istumaankaan. He seisoivat molemmat krouvikamarin ovella. Hetkiseksi Juhalle tuli se tunne, että mitä hän nyt tässä kiusaa vanhaa miestä, mutta mikä lieneekin juuri silloin pannut hänet katsahtamaan ikkunaan: repaleinen mies siellä tulla taivalsi krouvia kohti. Se oli Simolan entinen isäntä. Ihan se tuli kuin muistutuksena Juhalle.
— Sitten minä niin ikään tahtoisin ajoissa sanoa, etten minä enää anna
Joutsian viinanpoltto-oikeutta kenellekään, jatkoi Juha.
— Vai niin, vai niin. Sitä minä odotinkin! Itsekös isäntä aikoo polttaa?