Tuskin hän oli kuitenkaan saanut tämän asian järjestetyksi, kun tuli toinen velkamies, Ahtialan isäntä, samalle asialle.
Silloin Juha jo hätääntyi toden teolla. Mikä kumma heidät nyt pani kiristämään kaikki yhtaikaa?… Kunhan ei olisi kauppias tai pappi yllyttänyt heitä!
Kolmas, pahin velkoja, Siiron lautamies, oli kuitenkin vielä tulematta, ja kun hän eräänä päivänä ilmestyi Joutsian pihaan, arvasi Juha paikalla, mitä hän tahtoi.
Lautamies oli kovin kohtelias, pyysi anteeksi ja selitti, että hän rakentaisi uutta navettaa ja tarvitsisi rahojaan siihen. Tiesihän Juha, kuten tiesi koko Keihäsjärvi, että hänellä oli rahoja pankit täynnä…
Mutta ei tarvinnut muuta kuin nähdä Hallpumin ja Akselin katseet, niin tiesi, mistä irtisanomiset aiheutuivat. Akseli oli asettunut Tulettäneen. Eikä hänellä muuta työtä ollut kuin ostella tukkimetsiä ja vahingoittaa lankoa.
Juha hikoili ja tuskitteli. Ei tahtonut maittaa ruoka eikä uni eikä luistaa työ. Ei ollut niinkään helppoa mennä pyytämään apua veljeltä ja sisarten miehiltä, vaikka nämä olivatkin varoissaan. Aina sen sai sanotuksi, että anna kuormallinen heiniä, mutta tässä oli kysymys tuhansista ruplista.
Juhan miettiessä selviytymistä tukalasta tilasta rupesi hänen mieltään paisuttamaan hirveä, uusi tunne, jollaista ei hän ollut ajatellut itsessään löytyvänkään. Hän rupesi vihaamaan. Hän vihasi Akselia, hän vihasi kauppiasta, hänen perhettään, jopa hänen palvelijoitaankin. Kun olisi päässyt näkemästä Tulettänen rakennuksia! Mutta ne olivat alituisesti silmien alla, jos minne kääntyi.
Hän koetti pitää päätään sillä lailla, ettei näkisi Tulettäneä — viha teki hänet aivan lapsimaiseksi! Hän karttoi ja pakeni kauppiaan väkeä. Mutta kauppias laittautui kuin kiusanteolla hänen tielleen ja kun Juha vain hänet näki, leimahti hänen sisässään pahasti, päähän syöksyi verta ja kädet pullistuivat nyrkeiksi. Lienevätkö vanhemmat opettaneet lapsiaan, vai minkä tähden he lienevät tottuneet sellaisiksi, että he isännän astuessa ohitse ilmestyivät aidan taa, pistivät esiin kielensä ja härnäsivät. Silloin teki Juha Kustaanpojan mieli ottaa kivi ja nakata se menemään, ikään kuin he olisivat olleet harakoita tai variksia… Ja kun kauppiaan lantakuormaa vedätettiin rantaan ja Hallpumska iljankoisella tiellä asteli sen perässä, ajatteli Juha, että kun lankeaisikin niskansa nurin!
Ei saanut yhtä hetkeä olla kotosalla, jollei jokin ääni muistuttanut, että Hallpumin väet ovat naapurissa. Kun askaroitsi pihamaalla, niin kuului maantien toiselta puolen alituinen hoilotus ja huuto tai parku, sillä jolleivät matkustajat siellä rähisseet, tappeli kauppias vaimonsa kanssa tai piiskasi lapsiaan… Jos väsyneenä heitti sänkyyn ruokasijalle, niin jo alkoi kuulua sanakiistaa. Eikös ollut sielläkin kauppias touhussa! Kun katsahti ikkunaan, niin näki Hallpumin olevan ostamassa viinaa ohikulkevalta mieheltä. Kymmenen… kaksitoista… viisitoista… yksikolmatta… laskevat miehet. Mutta riitaantuvat tuon tuostakin ja hosuvat käsillään. Tietysti kauppias taas on pyrkinyt tekemään koiruutta! Laskee tynnyristä tuoppiin viinaa, mutta pitää vatia alla, juoksuttaa yksin tein vadinkin puolilleen ja kaataa kaikki astiaansa. Tietenkin viinakauppias vastustamaan, mutta mitäpä hän Hallpumille mahtaa. Kyllä se poika aina puolensa pitää!
Juha seisoo ikkunassa katselemassa ja hänen sisässään kiehuu tällainen ajatus: kuinka ihminen todella voi olla noin pahan hengen näköinen? Kuinka sinulle, hyvä naapuri, onkin annettu kaikki paholaisen tunnusmerkit: punatukka, punaparta ja tuollaiset viekkaat, vilkuilevat silmät?