On se siunattu päivä, jolloin pitkän talven jälkeen saa avata pimeän navetan ovet, päästää auki elukkojen kytkyet ja laskea ne luontoon, jossa aurinko paistaa, puut ovat hiirenkorvalla ja maahan puhkeaa vihreys. Ei tiedä eikä tunne sellaisen päivän iloa se, joka ei tiedä, miten vaivalloinen talvi on ollut.
Navetasta kuuluu mälinää ja huutoa, kun karjaa päästetään. Vanha Manu touhuaa minkä ehtii temppuineen. Päivä paistaa, vasikat hyppivät jo kujalla, selkä koukussa, häntä kipparassa. Paimentyttö juoksee pitkät vihdat käsissä. Joka tienhaarassa, joka solalla pitää olla vartioimassa, etteivät elukat pääse sinne poikkeilemaan. Ne ovat kuin hulluina ilosta.
Juha seuraa elukoita kappaleen matkaa maantietä ja jää katsomaan niiden jälkeen. Metsä on vielä harmahtava, nurmi arkana ja ikään kuin salassa, mutta linnut visertävät ja kuivien lehtien alla tiepuolessa surisee, ryömii, puhkeaa, kumpuilee ja kihisee elämä. Lähde Jyrmän ahteen alla kohisee suurena kuin koski. Mustana on horha ja juhlallisena. Vaihtomaisesti liittää Juha kädet ristiin. On toki tullut kevät!
Äkkiä alkaa kuulua ajoa ja huutoa. Juopuneita! ajattelee Juha. Ei rauhaa koskaan…
Ne tulevat kaupungista. Kestikievarin liinaharja hevonen on edessä.
Se nelistää märkänä, sieraimet levällään. Ohjaksissa reistaa kauppias
Hallbom. Hänen rinnallaan istua retkottaa toinen mies, oikea käsi
roikkuen pyörissä.
Hei, hei — se se on menoa! Mennään kuin viimeistä päivää pakoon.
Salamana lentää Juhan mieleen ajatus: nyt sinun loppusi kumminkin tulee! Hirveä on horha tuossa vastassasi, syvä rytö on sinulle valmiina. Aja, aja, suoraa päätä, mullin mallin, pää murskaksi!…
Ajatukset iskevät polttavina kipinöinä Juhan päähän, leimahtavat, sammuvat, kirvelevät ja jättävät tilaa uusille.
Onko tuo nyt ihminen, joka tuolla tulee? Itse piru se on… Mene, mene mäsäksi horhaan…! Juha siirtyy syrjään ja päästää hevosen tieltään. Se karkaa täyttä laukkaa mäen päälle, miehet huutavat ja piiska heiluu…
Nyt… nyt ne kumminkin menivät! Nyt niistä kumminkin pääsi!